Anna vettä hukkuneille

Tämä on alunperin kirjoitettu yhteistyössä Vehka Hakosen kanssa joskus vuonna 2008 tai niillä main.

Anna vettä hukkuneille

Kun olin lapsi, minulla oli tapana hiipiä autotalliin katsomaan nurkassa nököttävää samovaaria. Vanhemmat väittivät, että se oli kuulunut isoäidilleni, mutta itse uskoin, että se oli ryöstetty keisariperheeltä - niin kauniisti sen hopeanhohtoinen pinta kiilsi. Samovaari näytti epätodelliselta autotallin pölyisessä hämärässä - yksinäiseltä ja hylätyltä.

Silloin tapanani oli myös viettää koko talvi kesämökillä. Naarasin idyllisestä metsälammesta aina öisin muiden nukkuessa naapureiden kuolleita lemmikki-eläimiä. Lähinnä kaneja ja mäykoiria joita rotwailerimme oli hihnasta karattuaan käynyt tappanut. En ajatellut sitä juurikaan, se oli vain harratus.

Muistan yhä, kuinka kuunvalo peilautui niiden lasittuneista katseista. En jaksanut haudata niitä - heitin jokaisen vain hellästi takaisin järveen, sellaiseen pieneen poukamaan jossa kukaan ei koskaan uinut. En minä sentään uudestaan halunnut samaa yksilöä naarata - se olisi ollut liian makaaberia.

Se kaikki kuitenkin loppui äkisti kun kuukautiseni alkoivat. En pystynyt siihen enää. Koko ajatus oksetti minua, ja minähän oksensin. Joka kuun kolmantena torstaina siihen autotallin samovaariin. Siitä jäi jälki.

Oksentaminen tuntui hetkittäin sovitusteolta, joltakin, jolla maksoin vanhoja naarausvelkoja. Vanhempani eivät sitä ymmärtäneet, ja lopulta, eräänä kohtalokkaana toukokuun sunnuntaina, he passittivat minut psykiatrille. Itkin, joskaan en fyysisesti, astuessani sisään siitä ovesta, jonka karmit tuntuivat liian kapeilta, aivan kuin olisivat aikoneet lysähtää niskaani.

Sisällä kyyneleet kääntyivät itseeni ja käänsin ne pois, selviäisin tästä. Psykiatri oli mies jonka silmäkulmassa oli pieni sininen kyynel. Se oli tatuoitu ja sai minut pelkäämään. Joka kerralla enemmän. Päätin sammuttaa itseni kuin television.

En vain löytänyt virtanappulaa. Hain ja hain, kunnes lopulta päätin hukuttaa suruni vaaleanpunaiseen shampanjaan, jota myytiin kulmakioskeissa. Sitä vain täytyi juoda kammottavia määriä, ja kerta kerralta tulin surullisemmaksi, kun tajuntani loittoni siitä, mitä joskus olin ollut, mutta en enää koskaan olisi.

Asiaa ei myöskään helpottanut se että, kuukautiseni eivät näyttäneet loppumisen merkkejä. Se ajoi minut lopullisesti henkiseen pakoputkeen, aloin lukea psykologiaa. Halusin löytää vian ja korjata sen.

Lopulta löysinkin. Vika olin minä itse.

Olin purkkiananas, lilluin omassa liemessäni.

Älä huoli kulta, kaikki järjestyy

Könsikäs näytti aina iskevän silmää ennen puhumistaan. Hän teki ehdotuksensa ja kysyi: "Miten on?" Taaempana seisoivat vankkurit. Täynnä valkoisia pahvirasioita ja pulloja. Rahaa meillä ei ollut ja uskon että könsikäskin tiesi sen mutta ajateltu lause ei ole ääneen sanottu.

"Kyse on kuitenkin hyvinvoinnistasi. Kuinka arvokkaana pidät hyvää oloa?" Ehkä tilanteen voisi jotenkin järjestää. Kompromissi on aina mahdollinen, olemmehan herrasmiehiä. Viimeinen pullokin meni eilen. Siinä valossa pystyn kyllä selittämään. Könsikäs ehdotti vaihtokauppaa.

Kyllähän me luvattiin. Luvattiin että se olisi viimein kerta. Mutta on ajateltava isommin. Muidenkin mielihaluja. Nyökkäsin ja vaimo parahti itkuun. Könsikkään miehet sitoivat tyttäreni hevosen selkään ja katosivat yöhön.

Lapio

Volvo kehräsi pitkin puutarhalähiön kujia. Käännyn oikealle ja jatkan suoraan kunnes saavun talolle numero 75. Pensasaidan ympäröimä sinisen rappauksen koristama omakotitalo. Ajan hitaasti pihaan ja muistan varoa viemärin ulkokantta. Astun ulos autosta. On sellainen terassin kelmeä ilta. 

Sammutan moottorin mutta jään autoon. Mies astuu pihalle. Hän kävelee auton taakse, avaa ja sulkee takakontin. Sivuovi aukeaa ja mies istuu penkille. Emme sano sanaakaan kun ajan meidät etäämmälle sivistyksestä. Kilometrien taittuessa taittuu myös auringonkehrä. Ajovalomme välkehtivät pimeyteen kätkeytyneiden puiden keskellä. On elokuun loppu eikä yksikään tähti läpäise taivasta yläpuolellamme. 

Nostamme yhteistuumin jätesäkkeihin käärityn ruumiin ulos takakontista. Mies ojentaa minulle lapion. Alamme kaivaa.

Cooperin testi

Cooperin testi

Cooper ei ollut koskaan minulle ongelma. Olinhan nähnyt televisiosta Sheriffin. Helpointa oli vain pysyä liikkeessä. Omalla tahdilla jaksaa lähes loputtomiin. En usko että fyysinen puoli oli muillekaan se ongelma. Aikaraja oli todellinen haaste. Muut juoksivat kilommetrejä, minä minuutteja. Joku meni aina välillä ohi, joku jäi jälkeen. En pitänyt kiirettä. Perille pääsy oli vain ajan kysymys.

Oli kommunisteja, kumouksia ja hippejä, mutta se kaikki oli jo ohi kun pääsin perille. Juoksin ympyrää mutta silti maailma maalilinjalla vaikutti vieraalta, muut ihmiset elottomilta ja muovisilta kuin nuket. En ymmärtänyt miksi. Täältä me kuitenkin alunperin lähdimme. Päätin astua pois radalta ja nauttia nukkein tanssista.

Olohuone

Ommattu Viljamille joka ei jälkeenpäin pystynyt selittämään mistä sai ideansa.


Olohuone


Sen jälkeen kun sarvikuono oli syönyt meidät elämä muuttui tylsäksi. Kulutimme päivät katselemalla vaimon kanssa televisiota mutta riitelimme aina kanavista. Olisin halunnut nähdä Sergio Leonen lännenfilmin, vaimo taas Kotikadun uusimman jakson. Hän meni helposti hysteeriseksi ja väitti intiaanien ampuneen häntä. Eihän se ollut mahdollista, intiaanit kuuluivat John Waynen elokuviin.

Vaimo ei viitsinyt laittaa ruokaakaan, vaan valmisti tehosekoittimella jotain supersmoothieta. Itse yleensä tilasin muutaman kebabin iltaisin lähipizzeriasta. Kaiken kaikkiaan asiat olisivat voineet olla huonomminkin.

Avokado, sinappi ja leipä muuttuivat tehosekoittimen kidassa elämän väriseksi mauttomaksi massaksi. Ehkä tänään sarvikuono pelästyisi tehosekoittimen ääntä ja juoksisi takaisin perunakellariin, minne vanhemmat olivat sen alunperin lukinneet.

Tuhka

En koskaan oikein käsittänyt mistä siinä oli kyse. Seurasin vain käskyjä. Myönnän, ensimmäisellä kerralla kun näin ruumiit hätkähdin. Kukaan ei tuntunut välittävän, joten lopetin välittämisen. Aloin pitää ratkaisuamme humaanina. Olihan kyseessä tulevaisuutemme. Oikeastaan olimme onnekkaita kun emme joutuneet tappamaan ketään. Riitti että katselin vierestä kun ihmiset muuttuivat savuksi.


Päivä toisensa jälkeen katselin kuinka ihmiset paloivat tuhkaksi, kunnes eräänä päivänä tuhkasta nousi jotain kaunista. Uljas ja läpikuultava kotka nousi siivilleen kadoten auringonsateeseen. Voitto oli lähellä. Deutschland, Deutschland über alles.

Väriterapiaa

Kaadoin hitaasti saaviin anilliinia. Sekoitin voimakkaasti ja lisäsin indigoa. Värien sulautuminen yhdeksi oli lähes hypnoottista seurattavaa. Aivan kuin öljytankkeri olisi haaksirikkoutunut Lahdenväylälle. Jatkoin sekoittamista. Minulla ei ollut kiire. Löytäisin oikean värin ennemmin tai myöhemmin.

Lopulta sain esiin oikean sävyn. Kaikki oli melkein valmista. Otin taskustani liidun ja piirsin vapisevin käsin saavin ympärille kirjan ohjeistamat kuviot. Ensimmäisen yrityksen oli onnistuttava. 

Kävelin huoneen perälle missä olin piirtänyt saman kuvion pyykkikorin ympärille. Korista kuului vinkunaa. Nostin korista ensimmäisen valkoisen lakanan ja upotin aaveen väriliemeen.

Elämää betonihelvetissä

Asioilla on tapana järjestyä. Vauvanvaatteet roskalaatikossa.

Kosken kesyttäjä

Istuin kosken rannalla, pehmeällä ruohikolla puiden varjossa. Veden pinta kimalteli auringossa kauniina ja lämpimänä kuin neidon hymy. Kauempana vaahtoava vesi pyöritti joutilasta vesimyllyä, joka muistutti ajasta, jolloin koski oli ollut vielä voimissaan eikä nykyisen kaltainen puro.

Otin Lucky Strike -askin ja sytytin savukkeen. Katsoin kuinka savuvana haihtui hitaasti raittiiseen ilmaan. En ollut nähnyt Emmareettaa kuukauteen – ehkä niin oli vain hyvä. Ei meillä ollut mitään yhteistä. Yhdessä asuminen taloudellinen ratkaisu, ei romanttinen. Jotenkin kaikki vain karkasi käsistä.

Kuulin hiljaista laulua. Käänsin katseeni myllylle ja näin keltaiseen kesämekkoon pukeutuneen tytön. Aurinko paistoi myllyn takaa, joten en nähnyt oliko hän hyvänäköinen. Tyttö istui ruohikolla myllyn edessä ja hyräili Meiran laulua, kuitenkin lopettaen huomatessaan minut. Hän nousi ylös ja lähti kävelemään minua kohti.

Tyttö seisoi edessäni ja tuijotti minua. Hän oli todella vaalea ja pitkä, ehkä jopa minua pidempi. Kevätperhosten värisen mekon helma ulottui nilkkoihin, paljastaen sileät varpaat. Suorat hiukset valuivat pitkälle selkään, mutta kiinnitin huomiota ennen kaikkea hänen silmiinsä. Ne olivat luonnottoman vaaleat ja vailla pupilleja, ilman niitä hän olisi voinut olla Image-lehden kannessa. Tyttön tuijotus oli niin jäätävää ettei hän voinut olla sokea.

”Moi?”
”Hei”, tytön ääni värisi kuin kylmässä. Olin hetken sanomatta mitään kunnes jatkoin.
”Kuka sinä olet?”
”Sitriina Koski. Viihdytkö sinä täällä?”
”Täällä? Ai koskella? Kyllä, käyn täällä aina kesäisin.”
”Olen huomannut”, Sitriinan tyhjä tuijotus alkoi ärsyttää minua.
”Ai. Istukaa toki alas.”
”Kiitos. Minäkin olen täällä melko usein.”

Hiljaisuus. Sytytin uuden tupakan. Kieltämättä Sitriina oli kaunis, vaikka olikin erikoisen näköinen.

”Mitä sinä teet?”
”Minäkö? En mitään erityistä, vaeltelen täällä ja uin.”
”Samoin, tosin syksyllä palaan taas yliopistoon.”
”Ah, yliopisto. Minäkin olin siellä kerran. Minusta piti tulla professori.”
”Olit? Jätit kesken?”
”Niin, tavallaan.”
”Minusta piti tulla kääntäjä mutta päädyinkin lukemaan käytännöllistä filosofiaa. Mitä tarkoitat että tavallaan jätit kesken?”
”Niin. Tavallaan”, Sitriina hymyili niin että etuhampaat näkyivät.

Opiskelu oli selkeästi huono puheenaihe. Iltakin alkoi viilentyä auringon mentyä pilvien taakse.

”Minun täytyy varmaan lähteä. Pitää tehdä ruokaa ja muuta.”
”Ei se mitään. Näemme täällä taas huomenna.”
”Huomenna? No jos luoja suo.”

Kotona en kuitenkaan jaksanut tehdä ruokaa, vaan kaadoin itselleni lasillisen rommikolaa. Tarkoitukseni oli seuraavana päivänä mennä pelaamaan koripalloa, mutta Sitriina vaivasi mieltäni. Tunsin outoa vetoa tuota koskella tapaamaani neitoa kohtaan.

En ollut kauhean yllättynyt, kun löysin itseni koripallokentän sijaan kosken rannalta. Kaskaat sirittivät ja keskikesän aurinko antoi parastaan. Nojasin puunrunkoa vasten ja etsin katseellani Sitriinaa. Pian näinkin tämän tulevan myllyltä. Hän istuutui viereeni. Keskustelimme aamuyöhön asti.

Niin kului kuukauden päivät. Heräsin, söin aamiaista ja menin koskelle. Päivä päivältä Sitriina muuttui avoimemmaksi ja ujous karisi pian lopullisesti. Hän nauroi ja laski leikkiä, mutta opiskeluistaan tai menneisyydestään hän ei kertonut mitään. Vaikka hänen hiuksensa olivat aina hivenen kosteat, en saanut häntä lähtemään uimaan, vaikka kuinka yritin suostutella. Kesän lopussa huomasin rakastuneeni tuohon vettä pelkäävään söpöön tyttöön.

Kesän viimeinen päivä. Auringonsäteet olivat kuin entisen rakastajattareni hymy, niin kauniita mutta vailla todellista lämpöä. Istuin tavallisella paikallani toivoen ettei tämä koskaan päättyisi. Näin Sitriinan ja kävelin vastaan syleilläkseni, mutta Sitriina tyrkkäsi minut pois.

”Kävellään rantaa pitkin niin kerron sinulle totuuden”, hän sanoi.
”Mitä tarkoitat?”

Sitriina ei vastannut, vaan alkoi laulaa. Hän lauloi kauneimmalla äänellään maailman kauneimman laulun. Laulu täynnä surua, rakkautta ja epätoivoa. Laulu täydellisestä miehestä ja tämän petoksesta. Laulun, joka sai minut rakastamaan tuota olentoa kiihkeämmin kuin ketään muuta, mutta tuntemaan samalla suunnatonta surua Sitriinan puolesta.

”Minä olen rusalka. Minä hukutan ihmisiä. Luontoni tahtoi hukuttaa sinutkin, mutta jostain syystä päätin toisin. Toivoin että rakkaus murtaisi kirouksen, mutta olin väärässä.”

En tiennyt mitä sanoa. Rusalka. Taruolento.

"Olen pahoillani. Minä olen viaton kiroukseeni. Minua rangaistaan toisen synneistä."

Olin pakahtua ylitunteeseen. Olin täysin voimaton ja vain toivoin että voisin hyvittää Sitriinalle kaiken.

”Olen pahoillani. Sinäkin olet viaton tähän kaikkeen mutta minä en voi lähteä koskelta mutta rakastan sinua. Se on liikaa.”

Viaton, minäkö? Jos hän vain tietäisi, mutta ehkä tavallaan jokainen on viaton. Sitriina puhui, mutten kuullut enää sanoja. Sitten hän hyökkäsi kimppuuni.

Rusalka tarttui rinnuksiini ja paiskasi minut veteen. Sitriina oli vahvempi kuin hento ulkokuori antoi olettaa ja sai työnnettyä pääni veden alle. Yritin taistella vastaan, mutta väkinäisesti. Olin aivan transsissa. Tuijotin veden läpi Sitriinan kasvoja, odotin hänen kasvojensa muuttuneen vihan vääristämiksi mutta ei, hän oli kuin marmoria. Sitten ilma loppui keuhkoistani. Veden haukkominen herätti alkukantaisen pedon ja aloin vääntelehtiä irti Sitriinan otteesta, mutta tuloksetta. Rintani oli tulessa ja tajuntani alkoi hämärtyä. Sitriina painoi päänsä veden alle ja suuteli minua.


Miehen ruumis ajelehti alavirtaan. Nainen kömpi koskesta rannalle. Hän vapisi ja tunnusteli hiuksiaan, jotka olivatkin täysin kuivat. Nainen vavahti ja ojentautu takaisin veden äärelle ja katsomaan kuvajaistaan, joka kimalteli vedenpinnalla. Kolhojen, persikanväristen kasvojen keskeltä mantelin muotoiset, siniset silmät katsoivat takaisin. Hän parkaisi ja puhkesi itkuun.


****

Tämä oli Risingshadow kesäprojekti tekstini. Olen lopputulokseen melko tyytyväinen vaikka ongelmia oli aikalailla. Pyörittelin eri otsikoita koko elokuun saamatta mistään ideaa kunnes kaksi päivää ennen kuun loppua sain idean luettua Noiturin. Kaksi päivää pohdin tarinan kulkua ja hioin ideaa josta muodostui lopulta kaksi eri tarinaa, jatkoa saattaa siis tulla.

Kun tarina oli pyöritellyt pari päivää päässä se käytännössä kirjoitti itse itsensä. Perinteiseen tapaan aloitin kirjoittamisen kaksi tuntia ennen ajan loppumista ja julkaisin tarinan 23:59. Oikolukua ja hiomista tosin jatketiin salaa seuraavana päivänä.

Tarinan piti olla alunperin laajempi, hiotumpi ja yksityiskohtaisempi. Kirjoittaessa tajusin kolmen sivun olevan rodella lyhyt maksimipituus eikä kahdessa tunnissa hirveästi ehdi kirjoittaakaan. Olosuhteisiin nähden kaikki meni kuitenkin hyvin vaikka kokonaisuus ei toteutunut aiotulla tavalla.

Wikipedia artikkelin lukemin Rusalkoista voi avata muutamia yksityiskohtia.

Sade

Mies katseli taivaanrantaa. Ikkunalasi oli läpikuultavan kirkas ja pienet vesipisarat iskeytyivät vanhan vuoristoradan tasaisuudella sen pintaan ja valuen hitaasti alas. Sade peittäisi alleen koko kaupungin. Puistot, kiertoliikenne-ympyrät sekä moottoritiet.

Mies hymyili. Jokaisesta myydystä sateenvarjosta hän tienasi puolitoista dollaria, se oli paljon rahaa. Lisäksi hän sai osansa kumisaappaiden ja sydvestien myynnistä. Sade oli kerrassaan ihanaa, eikä näin kovalla myrskyllä yksityisetsivät tai poliisit jaksaisi etsiä matkalaukkuun paloiteltua juutalaisrakastajattaren ruumista kovin pitkään.

Kekkonen & Mannerheim

Kekkonen & Mannerheim

1. Näytös. Kekkosen mausoleumi.

Kekkonen kääntyy haudassan Mannerheimin päälle.
Mannerheim kääntyy haudassaan.

1. Näytös päättyy.


2. Toinen näytös. Mannerheimin hauta.

Mannerheim kääntyy Kekkosen päälle.
Kekkonen pyörii haudassaan. Tuskaisena.
Kynttilät lepattavat.
Kekkonen kääntyy Mannerheimini päälle.

2. Näytös päättyy


Loppunäytös

Taivaalle ilmestyy Paasikiven haamu.

Kurkotus

Moi oon lomalla. Laitoin tän kuitenkin ku löysin.


Kurkotus

Radomir Sevastyan istui kerrostalon katolla ja joi votkaa pullon suusta. Puoli pulloa juotuaan hän sytytti savukkeen.

Radomir Sevastyan istui kerrostalon katolla, joi votkaa pullon suusta ja poltti savuketta.

Poltettuaan savukkeen Radomir sytytti uuden. Samalla hän huomasi, että vastapäisessä talossa nuori nainen vaihtoi vaatteita ja oli unohtanut vetää verhot ikkunan eteen. Radomir joi hivenen votkaa ja tarkensi katsettaan. Nainen paljastui oikein kauniiksi kevyen kesämekon valahdettua lattialle.

Radomir Sevastyan istui kerrostalon katolla, joi votkaa pullon suusta, poltti savuketta ja katseli kun kaunis, nuori nainen riisuutui.

Nainen alkoi avata rintaliiviensä lukkoa. Radomir käveli lähemmäs reunaa nähdäkseen paremmin. Nainen riisui rintaliivinsä. Radomir imaisi savukettaan ja otti askeleen lähemmäs. Nainen kääntyi. Radomir horjahti ja putosi reunan yli.

Huolettoman veitikan päiväkirja

Hetki jota monet ovat odottaneet, ja vielä useammat pelänneet. Huolettoman veitikan päiväkirjan julkaisu. Nämä muotoilut tosin eivät ole ihan optimaaliset, 1,5 rivivälillä olisi helpompaa lukea. Viittaukset todellisuuteen ovat sattumaa.


Huolettoman veitikan päiväkirja


Heräsin. Katsoin silmiin vaunusiivoojaa, joka oli juuri ravistellut minut hereille.
-Häh?
Pyörittelin silmiäni.
-Pääteasema
-Mis mää sit olen?
-Lahdessa.

Ei hyvältä näyttänyt. Päätä särki ja muutenkin sekava olo. Jostain oli lähdetty jossain vaiheessa jonnekin, mutta milloin ja kenen kanssa. Muistin vain tupakkavaunussa viskin voimin selittäneeni kyllästymiseen asti ranskalaiselle taiteilijalle Suomen politiikkaa englanniksi.

Laahustin ulos junasta asemalaiturille. Edessä avautuva kaupunki näytti autiommalta kuin Kouvola. Liikennevalojen lisäksi kaduilla ei näkynyt minkäänlaista elämää ja kylmä tuuli tuiversi. Menin puhelinkopin suojiin inventoimaan omaisuuteni. Lompakko löytyi, mutta rahaa ei ollut muutamaa kolikkoa enempää, kortisto oli sentään mukana.

Päätin soittaa kotiin ja selvittää tilannetta. Asia oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, puhelinkoppi nimittäin ei täyttänyt määritelmäänsä tai ainakaan direktiivejä. Härpäke eihyväksynyt kolikoita, vaan kirkkaat tarrat muistuttivat ahkerasti puhelinkortin tarpeesta ja huumeiden vaaroista. Edes puhelinluuri ei ollut fyysisessä yhteydessä muuhun puhelimeen

Ulkona sää ei ollut parantunut, mutta lähellä näkyi DNA-kaupan mainoskilpi, kaiken järjen mukaan sieltä saisi puhelinkortteja. Puoti oli pieni huone ja tiski, jonka takana istui vapunjälkeistä teekkaria muistuttava myyjä.

-Puhelinkorttia?
-Valitettavasti en voi auttaa, on vain kännyköitä.
-Myönnyn, yksi kännykkä.
-No sehän järjestyy. Mutta millainen kännykkä sitten olisi mielessä?
-Sellainen jolla voi heti soittaa.
-Se onnistuu kätevällä prepaid-liittymällä.
Myyjä poimi tiskin alta puhelimen. Ojensin hänelle pankkikorttini ja myyjä vilautti sitä kassakoneelle.
-Hmm, tämä ei kyllä nyt oikein toimi.
Myyjä pyöritteli punaisia silmiään.
-Ei vieläkään.
-No siinä tapauksessa, ojentakaa puhelinluettelo.
-No sehän järjestyy.

Myyjä paukautti luettelon tiskille. Pikalainoja tarjoava yritys löytyi nopeasti. Otin testimielessä kännykkäni ja tekstasin sillä itselleni saman tien pari sataa euroa lisää käyttövaraa.

-Kokeillaanpa taas.

Rahaa ja puhelin, mitä muuta sitä ihminen muka tarvitsisi? Nälkä tosin alkoi tulla ja armeija marssii vatsallaan. Ruokakauppoja ei vain missään näkynyt. Vastakkaisella kadulla oli vierekkäin kolme pornokauppaa ja yksi baari. Niitä vastapäätä oli kolme baaria ja vakuutusliike. Vakuutukset eivät innostaneet, mutta olut voisi parantaa mielialaa, siispä lähimpään baariin pohtimaan tilannetta uudemman kerran.

Olutravintolassa ei ollut mitään erityisen mainittavaa, pöytiä, tuoleja ja tiski. Pubi oli luultavasti pysynyt samanlaisena 80-luvulta lähtien, ainakin nurkassa oleva jukeboksi oli siltä vuosikymmeneltä, ja keskikaljaa lipittävät lihavat, keski-ikäiset miehet olivat päässeet Saimaa-ilmiön aikoihin kanta-asiakkaiksi.

Nurkkapöydässä istuva armeijan vihreään lomapukuun pukeutunut kalju mies näytti oudon tutulta. Oluella on tapana irrottaa kielenkannat, joten liityin seuraan:

-No Terve.
-No terve.
Ei noista etuhampaista voinut erehtyä, sehän oli serkkuni.
-Mitä ihmettä sinä teet Lahdessa?
-Juon kalijaa, entä sinä?
-Kohta sitä samaa.
-Hienoa, käyn hakemassa.

Serkkupoika, nimeltään Ratamo, palasi pian kahden oluttuopin kanssa.
-Rahat on loppu. Löytyi vain 20 markan seteli ja Sampopankin electron.
-20 markan seteli? Aikamoinen saavutus siihen nähden, että olit silloin vielä siviilissä.
-Jeh. Pois pitäisi kuitenkin päästä, et viitsisi lainata?
-Hädässä ystävä ja velassa suku tunnetaan.

Kaivoin lompakkoni esiin. Serkkuni avasi omansa ja pöydälle putosi röykkiö suttupaperia ja kuitteja.

-Eihän täällä ole enää pankkikorttiakaan!
-Toveri, älä huoli. Minulla on kännykkä.
Ojensin puhelimen Ratamolle.
-Soitanpa pankkiin ja kuoletan kortin saman tien.
Joimme oluet ja hain toiset.
-Mitä sinä oikein teet Lahdessa?
-Nukuin aseman ohi.
-Tuttu juttu.
-Turha sitä on stressata, sain huomiseksi lomaa kirjoituksia varten.
-Ylioppilaskirjoituksia?
-Jep.
-Hitto, nehän on myös minulla. Nyt olisi varmaan hyvä aika lähteä baariin-eikun siis junaan pohtimaan tilannetta.
-Juostaanko?

Lipunmyynti oli jo kiinni, mutta asemataulusta näimme viimeisen junan lähteneen tunti sitten. Lisäksi se olisi kiertänyt Kouvolan kautta.

-Ei sille mitään sitten voi, totesin.
-Jeh.
-Nyt kun kerta Lahdessa ollaan, niin pitäisi varmaan ottaa ilo irti. Tunnetaanko tyttöjä tai museoita?
-Lahdesta? Ei-Eikun, se yksi tyttö rakkauden kesältä 2006. Minulla on sen numero varmaan edelleen lompakossa.

Annoin puhelimeni Ratamolle ja toivoin parasta. Aika kului kuin Huuliharppukostajassa, mutta viimeinen serkkuni ilme kirkastui sitruunamaiseen hymyyn.

-Moi, Ratamo täällä. Häh? Miten niin et muista. Ei, ei se kasvi eikä edes Jyrki vaan, minä, mutta älä huoli en tyrki. Dodi, sellaista vaan että asutko edelleen Lahdessa? No hieno homma, mekin ollaan Lahdessa. Ketkä me? Öh. Siis minä ja minun toispuoleinen serkku. Ollaan täällä asemalla, että et miten olisi, haluatko pelastaa meidät pahalta? Arvostan.
-Homma taisi mennä putkeen?
-Paremmin kuin me uraputkeen. Tulee hakemaan meitä ja käski olla menemättä minnekään tai räjäyttämästä pankkia.
-Kestääkö pitkään?
-Lähemmäs puoltatuntia.
-Hmm, minulla on täällä jossain taskussa varmaan toscanolainen sikari, ei sinulta löytyisi viskiä? Otin taskustani kärsineen, lähes mustan pötkylän.

Aika kului rattoisasti sikaria poltellen. Pilvet leijuivat taivaanrannassa ja aina välillä asemalamppujen loisteessa ohut savukiehkura nousi hiljalleen ylöspäin. Sitten näimme kauempaa lähestyvän tytön. Ensimmäisen koko Lahdessa, jos siivoojaa ei lasketa. Toisin kuin siivooja, tämä tyttö oli perin sievä, pitkät vaaleat hiukset, siniset silmät ja tyylikäs merenvihreä takki.

-Tuo se varmaan o.
-Moi, mä olen Sakariina.
-No terve, minä olen Tarvo.
-Ja sinut minä varmaan muistankin.
-En välttämättä halua tietää yksityiskohtia miksi te olette täällä, mutta.
-Ruoka olisi poppista.
-ja yöpaikkakin olisi plussaa.
-Suihkukaan ei olisi varmaan pahitteeksi.
-Ok, asia ymmärretty. Lähdetään meille. Muuten, teitä varmaan kiinnostaa että isä polttaa sikareita.
-Hmm... Sikareita polttava isä. totesimme serkkuni kanssa yhteen ääneen.
-Se on kyllä plussaa, ei ole mikään turha tyttö tämä.
-Sikareita polttavat isät ovat kyllä isiä minun makuuni.
-Kuten myös lääkärit.
-Kävellessähän ei voi syödä joten näytä tietä, meillä on appi tavattavana.

Asiat eivät kuitenkaan menneet odotetusti. Meitä ei johdatettukaan sisälle vanhaan puutaloon vaan sivustan autotallille.

-Hetkinen, mitäs peliä tämä on?
Talli olisi kuitenkin kelvannut vaikka Jeesukselle: prinsessasänky, nojatuoli, seinällä kokoomuksen vaalijulisteita ja pöydällä kirjoituskone.
-Melko keskiluokkaista. Jotain syötävää?
-Ja missä ne sikarit on?
-Tupakansavu on kaameaa. Ette polta yhtään mitään ennen kuin lähdette.
-Vainiin, no jäähyväissikari, kyllähän sekin on kokemus. Missä on vessa?
-Talossa. Pikkusiskolla on jalka poikki ja se ei muutenkaan pidä vieraista, joten älkää vittuilko sille.

Palasimme autotalliin. Ympärillämme leijui veitsellä leikattava hiljaisuus, jota leikkasi vain mahojemme kurina. Sitten sisäpuhelin soi. Sakariina vastasi.

-Moi. Täh? Täh?
Tyttö laski luurin.
-Kuulkaas pojat, teidän taitaa olla parasta lähteä.
-Ööh, mitä me ollaan nyt tehty?
-Ette te nyt kovin hyvin ole käyttäytyneet. Vessa kuulemma tulvii.

Pyörittelimme silmiämme lähes puolitoista kierrosta. Sitten purskahdimme nauruun. Sakariinan kasvot alkoivat punehtua vaarallisesti.

-Soitan jollekulle kaverille, ehkä ne voi majoittaa. Sakariina totesi työntäessään meitä ulos. Pihaan oli ilmestynyt auto, josta nousi partainen mies hivenen hämmentyneen näköisenä.
-Mitä täällä tapahtuu?
Sakariinan selitettyä tilannne isälleen tämä alkoi nauraa.
-Hei pojat, minä olen Markus, Sakariinan isä. Ottakaa tästä sikari niin ei jää paha mieli.

Sakariinan kaverikin saapui pian. Arjalaisen näköinen nainen nimeltään Laura. Hän lähti johdattamaan meitä kohti uutta auringonlaskua. Päästyämme muutaman korttelin päähän Ratamo pysähtyi.

-Hetkinen, missä minun baretti on? Taisi jäädä tuonne.
Laura palasi etsimään kadonnut barettia meidän jäädessä odottamaan.
-Mitä ihmettä oikein tungit sinne pönttöön?
Ratamo naurahti.
-Jääköön se ikuiseksi mysteeriksi.
Kymmenen minuutin päästä bussi ajoi ohi. Pian sen jälkeen Laura juoksi takaisin kiroillen. Ilman barettia.

Seuraavan bussin lähtöön oli aikaa leppoisat 50 minuuttia. Laura puhisi hyvin merkitsevään sävyyn. Serkkuni hieroi leukaansa.
-Hetkinen, minulla taitaa olla ässä hihassa.
Ratamo laittoi kätensä lomapuvunhihaan ja veti sieltä esiin baretin.
-Tadaa!
Pienen veljellisen nujakoinnin jälkeen pysäkin eteen pysähtyi corolla.
-Tarvitsetteko kjyytiä? paikallinen Sergei kysyi vahvalla korostuksella.
-Kjymmenelä eurolla keskustaan.”
Kun lopulta pääsimme perille, kello läheni yhtätoista.
-Ok, huomenna on kirjoituksia. Minä menen varmaan nyt nukkumaan. Olohuoneessa on sohvia. Tehkää miten parhaaksi näette.

Laura kavuttua yläkertaan ryöväsimme välittömästi pientä iltapalaa jääkaapista.
-Täällä on mäyräkoira karhua.
-Kalijaa! Minulla on vielä Markuksen sikari.
-Jeh, eiköhän tämä loppuyö ole nyt aika selviö.

Heräsin. Katsoin silmiin tuntematonta naista, joka oli juuri ravistellut minut hereille.
-Häh?
Pienet vieteriukot pomppivat päässäni.
-Kouluun, kirjoitukset alkaa, kiljui tyttö. Illan tapahtumat syöksyivät mieleeni.

-Jääkäri Nieminen ilmoittautuu palvelukseen. Ratamo ilmoittautui koulunaulassa rehtorille.
-Lisäksi myös sivari Lintunen.
-Mistäs tässä nyt oikein on kysymys?
-Ehkä olisi parempi että mennään, toimistoon ottamaan kupilliset kahvia, yö oli pitkä kuin tarinammekin.
Kello tikitti uhkaavasti, mutta tarpeeksi venkoiltuamme tilanne alkoi selvitä rehtorille.
-No yrittää voin järjestää, soitetaan lautakunnalle ja teidän koulujen rehtoreille.
Rehtori naputteli puhelimeen numeroita ja me maistelimme kahvia. Seuraavan ryhmän kuuntelut lähestyivät.

-Kyllä teidät tunnetaan, arvasivat toisessa päässä heti, ketkä veitikat olivat kyseessä. Lautakunta myönsi ja tarvittavat paperit tulee kohta faksilla. Oltiin muuten Kekkosen aikoihin intissä teidän rehtorin kanssa. Hieno mies.
-Samaa voisi sanoa sinusta, kyllä me sinulle samppanjat tästä hyvästä vielä tarjotaan.

Jälkeenpäin istuimme puistonpenkillä juomassa olutta.
-Ihan nappiinhan se meni.
-Ei tehnyt tiukkaakaan.
-Mitäs te nyt aiotte?
-Väsyttää, voitaisiin mennä vaikka teille nukkumaan.
-Ok.
Idea meni yllättävän helposti läpi ja palasimme Lauralle rojahtaaksemme tämän vanhempien jättikokoiseen sänkyyn.

Heräsimme raukeina.
-Hetkinen, paljonko kello on?
-Neljä kuusi.
-Perse & Käsi, tänäänhän pitää palata varuskuntaan.
-No äiti voi ehkä heittää asemalle niin ehditte.

Pakkasimme vähät tavaramme ripeästi. Lomakassin pohjalta löytyi samalla myös Ratamon pankkikortti.
-Me kyllä maksetaan äitis kaljat, mutta jos pari kymppiä voisit heittää, niin pääsisin kotiin ennen kuin koko kaupunki hajoaa.
Serkkuni nyökytteli. Laura huokasi.
-Onko teidän kanssanne aina tälläistä?
-Millaista? totesimme yhteen ääneen.

Nousimme autosta asemalla. Junan lähtöön oli muutama minuutti. Jonottamisen välttämiseksi juoksin lipunmyyntiin ja serkkuni osti omansa junamaatista. Sain lippuni ja juoksin laiturille. Serkkuani ei näkynyt missään. Konduktööri oli jo sulkemassa pikajunan ovia.

-Odottakaa, pitää päästä kyytiin.
Tungin itseni oven väliin ja kaivoin kännykkää taskuistani soittaakseni Ratamolle kunnes muistin, ettei serkullani ole puhelinta. Samassa Ratamo olikin jo junan ovella.
-Pankkikortti ei toiminut.
-Unohdit myös lomakassisi.
Konduktöörin jäätävä katse porautui takaraivoomme.
-Minne te olette menossa?
-Jyväskylään, minulla on lippukin.
-Tämä juna menee Helsinkiin. Lisäksi juna on täynnä ja tämä on ykkösluokan vaunu.
-No ei sitten varmaan auta muu kuin jäädä tänne ensimmäisen luokan vaunuun. Voit heittää meidät sitten Riihimäellä ulos.

Serkkuni viittoi kohti vaununtakaosaa.
-Istutaanko tuonne? Tuttua porukkaa varuskunnasta. Näyttäisi olevan viskiäkin matkassa.

Tähtiakatemia

En ole jostain syystä julkaissut tätä täällä aiemmin. Ei ole kyllä erityisen laadukas. Valmiin idean pohjalta kirjoitin. Tässä myös esiintyvät yleisimmät ongelmani: lause kerrallaan kirjoittaminen sekä viimeistelyn ja oikoluvun puute. Jäänsilta on sentään edes oikoluettu. Siitä voisi myös tulla melko hyvä uudelleen kirjoituksen jälkeen, ideoita aina palaa kirjoituksen jälkeen mieleen. Tosin kuukauden päästä pidän sitä liian heikkoarvoisena kehitelläkseni sitä eteenpäin. Varsinkin kun ei siitä mitään hyödy.

Tästäkin saisi pidempäja viimeistellympänä ihan Portti-tasoista kamaa. Lystikäs yksityiskohta, novellissa mainittu it-konsultti on eräs tosi maailman ihminen.

Tähtiakatemia

Wonder if he'll ever know
He's in the best selling show.
Is there life on Mars?

David Bowie – Life on Mars


”Maksim, 29 %, Vera, 16 %, Yakov, 17 %, Ivan, 8 %, Galina, 30 %. Olemme pahoillamme Galina, hyvästi”, Metallinen ääni lakkasi puhumasta ja kilpailijoiden moniruutuun heijastui kuva tyhjyyteen putoavasta Galinasta. Muutaman minuutin kuluttua kaukana maassa miljoonat ihmiset sammuttaisivat televisiovastaanottimensa.

Yakov ryysti rauhallisesti votkaansa. Hänen lisäksi moduulissa oli Maksim, 31 vuotias insinööri ja Vera, 24 vuotias sairaanhoitaja. Kuusi viikkoa sitten heitä oli ollut aluksella kymmenen: Maksim, Vera, Yakov, Ivan, Galina, Yulia, Mark, Nina, Anna ja Vadim. He olivat Tähtiakatemian tähdet. Heille kaikille oltiin luvattiin avaruuslento Marsiin, ja kilpailun voittajalle avaruuslento Marsista Maahan.

Ensimmäinen viikko oli ollut helpoin. He pitivät itseään sankareina, matkasivathan he avaruuden halki kohti Marsia. Kaiken lisäksi Ivan, Yakovin vanha armeija kaveri Tšetšenian ajoilta oli myös aluksella. Ketään ei myöskään näyttänyt häiritsevän kun ensimmäisessä ilmalukosta ammuttiin avaruuteen kuivakas it-konsultti Mark.

Toisella viikolla pelin henki muuttui kun kilpailijat joutuivat katsomaan kuinka joukon ilopilleri Anna putosi hysteerisenä nyyttinä pimeyteen. Sitten Vadim, Yulia, Nina ja viimeisimpänä Galina.

Ivan asteli moduuliin nauraen votkatölkki kädessään: ”Minä tiesin että se olisi Galina. Minä tiesin. Täytyy myöntää, hän oli kaunis ja mukava”, Ivan piti dramaattisen tauon ottaessaan pillin tölkkiinsä, ”ja henkisiltä lahjoiltaan kuin leivänpaahdin!” Yakov ja Ivan purskahtivat nauruun. Maksim tarttui votkatölkkiin ja paiskasi sen kohti Ivania. Ivan kuitenkin torjui tölkin ja se jäi miehen eteen leijumaan. Maksim käveli ulos oleskelumoduulista Vera perässään.

Yakov ja Ivan eivät välittäneet moisesta pikkumaisuudesta, humala aiheutti draamaa ja draama piti heidät hengissä.

”Mitä minä sanoin, elämässä ei pärjää jos ei osaa ottaa iloa irti”, Ivan sanoi teennäisen hilpeästi. Kymmenen minuuttia sitten Vera oli äänestetty heikoimmaksi lenkiksi. Aluksella oli enää Yakolev ja Ivan. ”Viikko”, totesi Yakolev, ”No kukapa täällä olisi enää halunnut ollakaan kun votkakin loppui.” ”Niin,” vastasi Ivan. Miehet eivät katsoneet toisiaan silmiin. ”Se on joko sinä”, Ivan aloitti, ”Tai minä”, Yakolev lopetti.

Miehet istuivat ja odottivat. ”Me selvittiin Tšetšeniasta, me selvitään tästäkin,” Ivan sanoi pukuunsa radioon. ”Niin”, vastasi Yakolev. Alus tärähti laskeutuessaan Marsin pinnalle. ”Ivan.” ”Mitä?” ”Jos lainaat Armstrongia niin mä hakkaan sut.” ”Ok” Nauru katkesi ilmalukon oven auetessa suhahtaen. Miehet astelivat Marsin pinnalle.

”Ensimmäistä kertaa punaisella planeetalla”, lausui Yakolev. ”Ja toivottavasti myös viimeistä”, Jatkoi Ivan. Hitaasti avaruuspukuihin pukeutuneet miehet kävelivät kohti televisiokameroita. Niiden viereen oli sijoitettu moniruutu missä komeili molempien nimet. Hitaasti kiihtyvällä vauhdilla nimien alla olevat numerot alkoivat kasvaa kunnes pysähtyivät: Ivan, 31 prosenttia ja Yakolev 69 prosenttia.

”Onnittelumme Ivan, voit nyt palata alukseen”, kuului radiosta. Ivan heilautti kättään kameroille sekä Yakoleville, kääntyi ja astui kohti alusta. Samalla hetkellä Ivanin puvun ilmaletkut repeytyivät ja Ivan kaatui punaiselle hiekalle. Yakolev ryntäsi Ivanin luo ja alkoi vetää tätä kohti alusta. Painavasta puvusta huolimatta hän sai Ivanin liikkeelle. Matkaa oli vain kymmenen metriä, he selviytyisivät.

”Mitä te oikein teette? Menkää alukseen”, kuului käsky radiosta. Yakolev ei välittänyt, vaan veti Ivania perässään pitkin Marsin punaista hiekkaa. Kahdeksan metriä. Seitsemän ja puoli. ”Rikotte sääntöjä!”, kuului radiosta. Samassa aluksen ilmalukko sulkeutui. Maanpinta alkoi tärähdellä kun valkea alus käynnisti moottoreitaan.

Kaukana Maassa miljoonat ihmiset katselivat vielä hetken, ennen television sammuttamista, kuinka Blue Danube-valssin tahdissa kamera hitaasti etääntyi Marsin pinnalle jääneestä kaksikosta.

Jäänsilta osa 3

Jatkoa Jäänsillalle.

Savun täyttämässä tornikammiossaan Linnanherra makasi divaanilla ja tuijotti lasittunein silmin kattoon. Ovelta kuului koputus mutta Linnanherra ei reagoinut. Hetken päästä joku koputti uudelleen ja Sitriina astui sisään.

"Emma, Reetta?", kuiskasi Linnanherra kääntyessään kohtaamaan tulijan.
"Emmareetta?", kysyi Sitriina. Savun keskellä makaava Linnanherra ei näyttänyt läheskään yhtä uhkaavalta kuin haarniskoineen valtaistuimella.
Linnanherra tarkensi katsettaan: "Arvon vieras, mitä asiaa?"
"Teitä ehkä kiinnostaa että Jäänsilta etenee. Teidän pitäisi nähdä perustukset tuosta ikkunasta."
"Vainiin." Linnanherra sanoi ja imaisi vesipiippuaan. Huomattuaan keskustelun olevan ohi Sitriina kääntyi lähteäkseen mutta Linnanherra jatkoi: "Sinä tulet kaukaa."
"Niin."
"Kerrohan minulle, tapasitko koskaan Ryynästä?"
"Ei, kertomanne nimi on täysin vieras minulle."
"Vainiin. Minua väsyttää, lähtekää."

Myöhemmin Sitriina hämmästyi kun Linnanherra kutsui hänet kanssaan päivälliselle. Jäänsillan aloittamisesta lähtien Linnanherra oli entistä enemmän vetäytynyt omiin oloihinsa ja Sitriina oli ruokaillut yksin.

Tällä kertaa pöydät oli katettu suureen saliin. Herkkuja oli monenlaisia: turskanmaksalla ja luuytimellä täytettyjä pasteijoita, kamelia kermakastikkeessa, lohikakkuja, salvialla maustettua kananpoikaa ja tällä kertaa tarjolla oli myös kasvisruokaa: juustolla ja valkosipulilla täytettyjä herkkusieniä, hernemuhennosta ja hunajaporkkanoita ja sahramilla maustettua parsaa puhumattakaan erilaisista viineistä.

Sitriina katsoi kukkuroillaan olevia pöytiä silmät ammollaan. "Jäänsillan kunniaksi", virkkoi Linnanherra. "Mutta ruokaa on pienelle armeijalle ja meitä vain kaksi."
"Linnanherran hovissa juhlat eivät ole juhlijoista kiinni. Enkä minä turhaan omista näiden läänien maaorjia."

Sitriina kertoi tietoja Jäänsillan edistymisestä mutta toisen ruokalajin kohdalla hän arastellen kysyi: "Kuka on Ryynänen?"
"Ryynänen on minun veljeni", Linnanherra käsi puristui tiukemmin pikarin ympärille, "Vuosia sitten minä lähetin hänet etsimään luvattua maata."
"Luvattua maata?" Sitriina alkoi kiinnostua.
"Niin. Luvattua maata. Merten takaista maata jossa aurinko lämmittää vuodet läpeensä koskaan sammumatta, maata missä ruoho on aina vihreää ja-ei!"
Linnanherra paiskasi pikarin lattialle: "Meidät on petetty! Veljeni ei koskaan palannut. Hän on löytänyt tiensä sinne muttei palannut tai sitten hän piileksii jossain kaukaisen rannikonkaupungeissa kooten armeijaa jolla valloittaa maani! Vartijat! Salamurhaajat! Kuulkaa kaikki minä haluan tuon miehen hengiltä!"

Linnanherra oli huutaessaan noussut seisomaan ja vihan laantuessa laskeutui raskaasti tuolilleen.
"Matkat ovat pitkiä ja vaarallisia. Ehkä hän ei löytänyt etsimäänsä tai ehkä hän kuoli." Sitriina yritti ääni hivenen vapisten.
"Minun sukuni ei sammu! Kukaan ei tapa minun veljeäni! Ateria on päättynyt." Linnanherra totesi ja marssi huoneesta rengashaarniska kilisten.

Myöhemmin Sitriina kysyi Raittiilta Linnanherran veljestä saadakseen vain tylyn mutta ynseän vastauksen: "Linnanherra lähetti hänet vuosia sitten etsimään luvattua maata, siinä kaikki.

Siamilaiskissa raapaisi maassa makaavaa, suurta ja mustaa koiraa. Koira ei edes raottanut silmiään. Huoneessa oli täysin hiljaista, mutta sitten kissa raapaisi koiraan uudelleen. Koira avasi silmänsä, muttei tehnyt elettäkään kohti härnäävää kissaa. Kissa hypähti eteenpäin ja sylkäisi koti koiraa. Koira tuijotti kissaa suoraan silmiin.

Hitain tassutteluin siamilaiskissa perääntyi ja sähähti. Koira nousi pystyyn ja murisi matalalla kurkkuäänellä. Kissa kissan karvat nousivat pystyyn. Se pinkaisi huoneen verhoihin. Koira haisteli ilmaa ja raskain askelin se alkoi kiertää pitkin huonetta.

Ilma väreili kissa ympärillä. Se sähisi ja hyppi verhotangon päällä. Koira ampaisi syöksyyn. Verhot repeytyivät ja verhotanko putosi kolisten alas. Huoneen seinät alkoivat lähestyä ja ovi sulkeutui kolahtaen. Linnanherra heräsi.

Suitsukkeiden lempeä tuoksu väreili ilmassa mutta siitä huolimatta hän pystynyt enää nukahtamaan. Uni oli tuntunut olevan niin lähellä. Se oli sitonut itseensä eikä hän ollut päässyt pois. Kuin huomaamatta Linnanherran huulien välistä suhahti yksi, lähes äänetön sana: "Emmareetta"

Jäänsilta osa 2

Viime viikko meni syntymäpäivälahjojen askarteluun ja ostamiseen. Siksi tämä tulee näin myöhässä. Jatkoa siis Jäänsillalle.


Jäänsilta osa 2

Seuraavana päivänä Sitriina tutustui linnaan palvelija Raittiin opastuksella.
"Ja täältä pääsee yrttitarhaan", Raitis sanoi pysähtyessään kierreportaiden juurelle.
"Kuulostaa perin sievältä", vastasi Sitriina. Raitis nyökkäsi ja viittoi Sitriinaa seuramaan. "Mitä, emmekö menekään yrttitarhaan?"
"Valitettavasti se ei ole mahdollista, palvelijoilla ei ole lupaa mennä sinne."
"Vai niin", Sitriina nyökkäsi.

Keskipäivällä Linnanherra ja Sitriina lounastivat Linnanherran yksityisessä ruokasalissa. Sitriina istuutui Linnanherran vasemmalle puolelle ja tarkasteli pöydän antimia. Paahdettua kanaa kaneli-appelsiinikastikkeessa, rapuja viinissä, vasikanleikettä, makkaraa, savulohta, luuydinpiiraita, omenoita, rypäleitä, pähkinöitä, kirsikoita. Lähes kaikkea mitä kuvitella toivoi.

"Syökää, sitten puhumme Jäänsillasta", sanoi Linnanherra. Käsi täristen Sitriina poimi lautaselleen haudutettuja herkkusieniä ja muutaman sämpylän. Linnanherrakin alkoi pinota ruokaa lautaselleen kehottaen naista ottamaan lisää. Sitriinan katse vaelsi pitkin pöytää ja lopulta hän poimi kullankeltaisen omenan. Sitriina puraisi hedelmästä palan pudottaen sen lähes saman tien kurkkuaan kakoen.

"Mitä?", Linnanherra kysyi välittömästi.
"Anteeksi, mutta minä en voi syödä lihaa", Sitriina vastasi. Hän oli luullut omenaksi taikinakuoren sisään leivottua lihapullaa.
"Ai, teillä on sellainen tauti", Linnanherra sanoi ja viittoi Raitiksen luokseen. "Tuokaa kokki tänne."

Kokki saapui. Linnanherra istui ja tuijotti. Lopulta kokki ei enää kestänyt, vaan avasi suunsa. Samassa Linnanherra nousi ylös ja kaatoi ruokapöydän. Astiat ja kristallit särähtivät sirpaleiksi. Huoneessa olijat jähmettyivät ja Linnanherra veti miekan vyöltään.

"Miksi? Miksi sinä saatat vieraanvaraisuuteni naurunalaiseksi?"
Kokki mutisi jotain mutta Linnanherra karjahti: "Hiljaa kun puhut minulle! Minä tapan sinut! Vieraani vaativat arvonsa mukaista kohtelua."
"Te ylireagoitte, mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut", Sitriina virkkoi. Nainen katsoi miestä silmiin.
"Ehkä olet oikeassa. Hyvä on, menkää. Te kaikki, minun täytyy levätä", Linnanherra laittoi miekan takaisin huotraansa.

Kokki ja Sitriina lähtivät, mutta Raitis jäi vielä hetkeksi.
"Laittakaa joku tappamaan kokki", kuiskasi Linnanherra viittoen Raitista lähtemään.


Sitriina heräsi keskiyöllä. Hän sytytti kynttilän sormenpäänsä kosketuksella. Nainen puki ylleen paksun villaviitan, otti kynttilän ja katosi käytävien hämärään. Sitriinalla oli hyvä suuntavaisto ja pian hän seisoi tutun kierreportaikon juurella. Ketään ei näkynyt, joten Sitriina kiipesi portaat ylös.

Portaikon päässä oleva ovi oli raollaan. Sitriina puhalsi kynttilänsä sammuksiin ja lähti etenemään askel kerrallaan. Ovi aukesi narahtamatta paljastaen kuunvalossa lepäävän vehreän maiseman. Sitriina jatkoi matkaansa kelmeässä valossa.

Yrttitarha oli isompi kuin Sitriina oli odottanut, mutta hän ei ollut vielä nähnyt etsimäänsä. Sitriina värähti. Se ei ollut tuuli, vaan ääni. Sitriina hiipi suuren koristepensaan taakse. Mukulakiveys kääntyi sen jälkeen vasemmalle päätyen pienen tekolammen eteen.

Linnanherra oli polvillaan läheisessä kukkapenkissä. Hän hyräili hiljaa, näytti istuttavan jotain. Hänet oli nähty, Sitriina tiesi. Hän käveli lammen reunalle. Linnanherra raskaasti nousi raskaasti kuin vanha mies ja käänsi katseensa Sitriinaan.

"Sinä sitten löysit tänne", Linnanherra virkkoi.
"Niin, se vain tuntui oikealta."
"Tämä on Keskiyön puutarha. Jos tarvitset kasvia, se kasvaa yön täällä." Hiljaisuus, kumpikaan ei virkannut mitään.
"Jäänsillasta."
"Niin?" Sitriina kysyi.
"Te saatte rakentaa Jäänsillan. Jos tarvitsette sitä varten jotain, pyytäkää, valtakuntani on käytettävissänne", Linnanherra huokaisi. "Minä menen nyt. Yritän unohtaa tämän välikohtauksen. En kiellä teitä käymästä täällä, mutta jos näen teidät toistamiseen täällä niin en vastaa seurauksista."

Sitriina odotti, että Linnanherra oli varmasti lähtenyt. Sitten hän kumartui katsomaan istutuksia, joiden ääressä Linnanherra oli työskennellyt. Mullassa kasvoi hulluruohoa pienen kummun ympärillä. Nainen poimi niistä muutaman ja kiinnitti sitten huomionsa kumpuun. Multa oli vielä märkää, vastakaivettua.

Sitriina katseli ympärilleen etsien lapiota. Työkaluja ei näkynyt lähettyvillä, joten hän alkoi kaivaa kumpua paljailla käsillään. Lopulta vastaan tuli jotain kiinteää. Työstämätöntä puuta oleva pieni arkku. Sitriina kaivoi hivenen lisää multaa pois laatikon ympäriltä, mutta pysähtyi samassa. Jostain kuului vauvan itkua.

Itku koveni koko ajan ja lopulta muuttui hirveäksi kirkunaksi, kun Sitriina oli saanut nostettua laatikon kokonaan pois mullasta. Samalla kaikki kummun ympärillä kasvaneet kasvit alkoivat silminnähden lakastua ja nuokkua. Hän ei välittänyt, vaan avasi laatikon.

Sitriina ei kirkunut. Hän päästänyt ääntäkään. Hän vain tuijotti laatikon sisään ja kuin transsissa laski sen takaisin maanpoveen. Sitriina levitti vähän multaa laatikon päälle ja huuto hiljeni. Pieni suolainen pisara valui pitkin kuvankauniita kasvoja.

Jos saisin kolme elämää

Olen ajatellut että minulla on vastuu valintojeni seurauksista. Valintatilanteissa olen aina elänyt yhden valinnan ja sen seuraukset. Se ei kuitenkaan ole riittänyt vaan olen myös yrittänyt elää ja kuvitella sen toisen valinnan elämän. Olen yrittänyt elää kaikki valinnat, elämät ja persoonat mitä minulle on annettu, jopa sellaisia mitä minulle ei ole annettu. Pidin sitä velvollisuutena.

Ikuisuuden takakannessa lukee: "Annoin elämäni tullakseni siksi mikä nyt olen. Oliko se sen arvoista?" Kirjassa oli myös idea. Idea siitä että valinnat ei sulje toisiaan pois vaan ne jäävät elämään omaa elämäänsä. Itse ajattelin että valinnat ja elämät kuolevat kun päästämme niistä irti. Jos asiat ovat toisin minä olen nuorempi. Minun ei tarvitse elää jokaista lainaelämää ja valintaa loppuun ja kuolla niissä, ne voivat elää itse.

Toisaalta parikymmentä vuotta sinne tai tänne, ei sillä niin väliä.

Yksi elämä oli kuitenkin ylitse muiden, kreivi Alexander Adlercranz. Kuva 1800-luvun parista herätti minut flegmaattisesta unesta pohtimaan mitä Alexanderille oikeastaan lopulta tapahtui. Se kaunis tarina ja minun täytyy kertoa vielä joskus. Ei siksi että olisin ollut paikalla, vaan koska minä olin kreivi Alexander Adlercranz.

Sen jälkeen voin antaa valitsettomien valintojen elää yksin.

Jäänsilta

Elämäni aikana olen kirjoittanut kaksi fantasiatarinaa. Siitä on noin viisi vuotta, jonka ajan olen kirjoittanut yhtä ja samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Ajattelin nyt tappaa kaksi lintua yhdellä kivellä ja viimen kirjoittaa sen pois mielestä. Tämä on myös ensimmäinen (ja toivottavasti myös viimeinen) jatkotarinani.

Luultavasti tämä herättää joissain satunnaisissa menneisyyden hahmoissa huvitusta tai ärsyyntymistä.

Jäänsilta

Esinäytös


Huone oli pieni ja silmin nähden ränsistynyt, gobeliinit olivat repeilleet ja ikkunalasit pölyttyneet. Takassa loimusi vielä muutama halko ja suitsukkeet täyttivät huoneen eksoottisilla tuoksuilla. Linnanherra makasi silkkisellä divaanilla keskellä huonetta, ottaen aina välillä pitkän imaisun lattialla olevasta vesipiipusta.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Linnanherra puhalsi ulos savupilven joka lähti hitaasti nousemaan ylös ennen hajoamistaan. "Sisään", sanoi Linnanherra. Ovi raottui hieman ja kyyristynyt kamaripalvelija astui sisään. "Herra, teille on vieras." "Vieras?", kysyi Linnanherra. "Niin herra, vieras. Hän odottaa portilla ja pyytää tapaamista."

Linnanherra laski imukkeen piipunvarrelle ja nousi ylös. "Vai niin", hän sanoi pitäen pitkän tauon sanojen välissä, "Lähettäkää hänet suureen saliin." "Kyllä herra", vastasi kamaripalvelija ja peruutti katsettaan nostamatta huoneesta.

Suuren salin ovet avautuivat. Nainen käveli sisään. Hän oli pitkä mutta iholtaan epätavallisen vaalea. Hiukset taas olivat pitkät ja tummat, mutta sidottu kiinni huivilla. Vaikka hän olikin pukeutunut yksinkertaiseen ratsastushameeseen, niin tuota epätavallista näkyä pystyi silti helposti kuvaamaan kauniiksi.

Nainen käveli sirosti kohti Linnanherran valtaistuinta ja niiasi. Sitten hän nosti päätään ja tarkensi siniset silmänsä Linnanherraan. Linnanherra oli suuri mies, tätä korostivat entisestään turkikset ja rengaspaita johon hän oli pukeutunut. Vyöllään hänellä oli huotrassa lyömämiekka. Hiukset ja parta näyttivät siltä kuin hän olisi viettänyt viime viikot taistelukentillä.

"Iltaa hyvä Linnanherra", nainen totesi. "Iltaa teille myös matkalainen. Mikä on syynne tänne eksymisellenne", vastasi Linnanherra. "Suokaa anteeksi mutta minä en millään muotoa eksynyt, vaan tulin varta vasten tapaamaan teitä", "Hmm, vai niin. Esittäkää siis asianne", "Kuten tahdotte, mutta saanen esittäytyä ensin. Olen Sitriina Koski ja olen tullut rakentamaan tänne Jäänsillan."

Linnanherra oli hiljaa ja pui partaansa. "Jäänsilta?" "Niin", vastasi Sitriina. "Minun täytyy miettiä asiaa. Sillä välin voitte olla vieraanani. Annan käskytettäväksenne lähimmän palvelijani, hän järjestää teille kaiken mitä haluatte."

Jakki

En saanut kirjoittaa kokemusperäistä sattumaa (runoni ei oikeasti kerro Neuvostoliitosta) Neuvostoliitosta, vaan piti tehdä mystillistä tilanne proosaa. Mitäköhän tuosta nyt sanoisi, ero on marginaalinen.

Jakki 

Mihail Konovovits istui pikajunassa suuren jakkihärän vieressä. Otus oli pitkän karvan peittämä ja se täytti lähes koko vaunun. Mihail katseli jakkia silmiin vedellen välillä vienoja sointuja huuliharpulla. Jakki tuijotti tuhisten takaisin. Ulkona aro vieri eteenpäin.

 

Mihail oli matkustanut jakin kanssa Vladivostokista asti. Kummallakaan ei ollut minkäänlaista yhdistävää tekijää tai katalyyttiä junavaunua lukuun ottamatta, tästä huolimatta jakki ja Mihail olivat tulleet erinomaisesti toimeen. Kumpikaan ei ollut häiriöksi toiselle, vaan molemmat olivat pysyneet omalla puolellaan vaunua.

 

Mihail laittoi huuliharpun taskuunsa ja poimi sieltä tulitikut sekä sikarikotelon. Olut oli jo juotu. Konovovits sytytti sikarin. Jakki tuijotti. "Voi tätä elämää", totesi Mihail. Jakki ei vastannut. Puolessavälissä sikarin maku muuttui liian kitkeräksi ja Mihail laittoi sikarin eläimen suuhun. Härkä pudotti tuhkat lattialle ja alkoi hitaasti rouskuttaa sikaria.   

 

Juna jatkoi eteenpäin.

Sateenvarjotyttö

Päätin olla säästämättä tätä sunnuntaille, vanhaa kamaa kun kerta on.

Sateenvarjotyttö

Tyttö katseli muuria. Tytöllä oli harmaa väljä villapaita ja harmaa vekkihame. Itseasiassa kaikki hänessä oli lähes yhtä harmaata kuin muuri. Sylissään hän puristi rakkainta aarrettaan, kirjaa; Maija Poppanen avaa oven. Tyttö katseli muuria ja puristi kirjaa tiukemmin rintaansa vasten.

Maija Poppanen oli ollut ennen muuria. Muurin jälkeen Maija Poppasta ei enää löytynyt, eikä montaa muutakaan asiaa. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa ajasta ennen muuria. Ihmiset kuitenkin sanoivat, että asiat olivat olleet paremmin ilman muuria. Kai he olivat oikeassa, eihän heillä ollut syytä valehdella. Toisaalta, television uutisissa sanottiin, että muuri oli hyvä asia. Ehkä asia olikin niin.

Tyttö pudisti päätään, ja lähti kävelemään takaisin kotiin. Hän ei tiennyt tarkalleen miten maailma erosi muurin takana, mutta siitä hän ottaisi vielä selvää. Jonain päivänä hän lentäisi muurin yli kuin Maija Poppanen.

Yöllä tyttö mietti muurin takana olevaa maailmaa. Hän ei ajatellut vehreitä kukkuloita tai sukulaisia, hän kuvitteli mielessään pojan. Pojan nimeksi hän oli antanut Aladdin, se oli erikoinen ja vieras nimi. Aladdin oli hänen suuri rakkautensa, jonain kauniina päivänä he kiipeäisivät muurin yli ja suutelisivat. Auringonlaskun varjossa he istuisivat muurin päällä ja katselisivat, molemmille puolille.

Herättyään tyttö puki harmaat vaatteensa ja meni keittiöön. Hänen setänsä Henrik istui pöydän ääressä, edessään kahvikuppi. Henrik tuijotti seinäkelloa, kyyneleitä tipahteli hitaasti kahvikuppiin. ”Se on pysähtynyt”, tyttö sanoi. ”Pysähtynyt”, totesi Henrik, ”Pysähtynyt.”

”Saanko minä lainata sateenvarjoasi?”, tyttö kysyi. Henrik käänsi katseen pois kellosta. He katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Lopulta Henrik huokasi: ”Hyvä on, tuskin sillä enää on väliä.”
Tyttö käveli eteiseen ja poimi mustan sateenvarjon naulakosta.

Tyttö katseli muuria. Se oli korkea ja harmaa. Toisella puolella oli hänen rakastettunsa. Tyttö hymyili ja avasi sateenvarjon. Hitaasti hän alkoi nousta kohti taivasta.

Sateenvarjotyttö leijui muurin yläpuolelle. Sitten kajahti ensimmäinen laukaus.


****



Minä en oikeastaan tiedä mistä tämä lähti. Toisaalta tämä sijoittuu omaan maailmaani, mikä on täynnä Linnanherroja, lentäviä makaroneja ja Raittiia Aulis Juudaksia. Sateenvarjotyttö oli siellä aiemmin. Tosin minä olen hukannut sen tarinan.

Toisaalta minä halusin kirjoittaa Sateenvarjotytöstä jo paljon aiemmin. Hän on hyvin kaunis, ja älykäs. En sanoisi suoranaisesti sympaattiseksi, mutta ainakin runollinen. Arkienkelin ja Sateenvarjotytön kohtaamisesta ei tullut mitään joten hautasin idean.

Kuitenkin, interaktiivisuus ja se, että pääsin koskettamaan palasta eräästä muurista yhdistyi päässäni kokonaisuudeksi. Yann Tiersen taustalle, ja Kennedyn lasten mustavalkoisuus antoi vielä tyyliä. Kaikki loksahti uskomattoman hyvin paikoilleen.

Oh, ensimmäinen oma tarinani, josta oikeastaan pidän. Harmittaa vain, että nyt viime vuosiani olen ruvennut kirjoittamaan selkeämmin. Kaikki loksahtaa lukijalle liian helposti paikoilleen.