11.2.2009

Jäänsilta osa 3

Jatkoa Jäänsillalle.

Savun täyttämässä tornikammiossaan Linnanherra makasi divaanilla ja tuijotti lasittunein silmin kattoon. Ovelta kuului koputus mutta Linnanherra ei reagoinut. Hetken päästä joku koputti uudelleen ja Sitriina astui sisään.

"Emma, Reetta?", kuiskasi Linnanherra kääntyessään kohtaamaan tulijan.
"Emmareetta?", kysyi Sitriina. Savun keskellä makaava Linnanherra ei näyttänyt läheskään yhtä uhkaavalta kuin haarniskoineen valtaistuimella.
Linnanherra tarkensi katsettaan: "Arvon vieras, mitä asiaa?"
"Teitä ehkä kiinnostaa että Jäänsilta etenee. Teidän pitäisi nähdä perustukset tuosta ikkunasta."
"Vainiin." Linnanherra sanoi ja imaisi vesipiippuaan. Huomattuaan keskustelun olevan ohi Sitriina kääntyi lähteäkseen mutta Linnanherra jatkoi: "Sinä tulet kaukaa."
"Niin."
"Kerrohan minulle, tapasitko koskaan Ryynästä?"
"Ei, kertomanne nimi on täysin vieras minulle."
"Vainiin. Minua väsyttää, lähtekää."

Myöhemmin Sitriina hämmästyi kun Linnanherra kutsui hänet kanssaan päivälliselle. Jäänsillan aloittamisesta lähtien Linnanherra oli entistä enemmän vetäytynyt omiin oloihinsa ja Sitriina oli ruokaillut yksin.

Tällä kertaa pöydät oli katettu suureen saliin. Herkkuja oli monenlaisia: turskanmaksalla ja luuytimellä täytettyjä pasteijoita, kamelia kermakastikkeessa, lohikakkuja, salvialla maustettua kananpoikaa ja tällä kertaa tarjolla oli myös kasvisruokaa: juustolla ja valkosipulilla täytettyjä herkkusieniä, hernemuhennosta ja hunajaporkkanoita ja sahramilla maustettua parsaa puhumattakaan erilaisista viineistä.

Sitriina katsoi kukkuroillaan olevia pöytiä silmät ammollaan. "Jäänsillan kunniaksi", virkkoi Linnanherra. "Mutta ruokaa on pienelle armeijalle ja meitä vain kaksi."
"Linnanherran hovissa juhlat eivät ole juhlijoista kiinni. Enkä minä turhaan omista näiden läänien maaorjia."

Sitriina kertoi tietoja Jäänsillan edistymisestä mutta toisen ruokalajin kohdalla hän arastellen kysyi: "Kuka on Ryynänen?"
"Ryynänen on minun veljeni", Linnanherra käsi puristui tiukemmin pikarin ympärille, "Vuosia sitten minä lähetin hänet etsimään luvattua maata."
"Luvattua maata?" Sitriina alkoi kiinnostua.
"Niin. Luvattua maata. Merten takaista maata jossa aurinko lämmittää vuodet läpeensä koskaan sammumatta, maata missä ruoho on aina vihreää ja-ei!"
Linnanherra paiskasi pikarin lattialle: "Meidät on petetty! Veljeni ei koskaan palannut. Hän on löytänyt tiensä sinne muttei palannut tai sitten hän piileksii jossain kaukaisen rannikonkaupungeissa kooten armeijaa jolla valloittaa maani! Vartijat! Salamurhaajat! Kuulkaa kaikki minä haluan tuon miehen hengiltä!"

Linnanherra oli huutaessaan noussut seisomaan ja vihan laantuessa laskeutui raskaasti tuolilleen.
"Matkat ovat pitkiä ja vaarallisia. Ehkä hän ei löytänyt etsimäänsä tai ehkä hän kuoli." Sitriina yritti ääni hivenen vapisten.
"Minun sukuni ei sammu! Kukaan ei tapa minun veljeäni! Ateria on päättynyt." Linnanherra totesi ja marssi huoneesta rengashaarniska kilisten.

Myöhemmin Sitriina kysyi Raittiilta Linnanherran veljestä saadakseen vain tylyn mutta ynseän vastauksen: "Linnanherra lähetti hänet vuosia sitten etsimään luvattua maata, siinä kaikki.

Siamilaiskissa raapaisi maassa makaavaa, suurta ja mustaa koiraa. Koira ei edes raottanut silmiään. Huoneessa oli täysin hiljaista, mutta sitten kissa raapaisi koiraan uudelleen. Koira avasi silmänsä, muttei tehnyt elettäkään kohti härnäävää kissaa. Kissa hypähti eteenpäin ja sylkäisi koti koiraa. Koira tuijotti kissaa suoraan silmiin.

Hitain tassutteluin siamilaiskissa perääntyi ja sähähti. Koira nousi pystyyn ja murisi matalalla kurkkuäänellä. Kissa kissan karvat nousivat pystyyn. Se pinkaisi huoneen verhoihin. Koira haisteli ilmaa ja raskain askelin se alkoi kiertää pitkin huonetta.

Ilma väreili kissa ympärillä. Se sähisi ja hyppi verhotangon päällä. Koira ampaisi syöksyyn. Verhot repeytyivät ja verhotanko putosi kolisten alas. Huoneen seinät alkoivat lähestyä ja ovi sulkeutui kolahtaen. Linnanherra heräsi.

Suitsukkeiden lempeä tuoksu väreili ilmassa mutta siitä huolimatta hän pystynyt enää nukahtamaan. Uni oli tuntunut olevan niin lähellä. Se oli sitonut itseensä eikä hän ollut päässyt pois. Kuin huomaamatta Linnanherran huulien välistä suhahti yksi, lähes äänetön sana: "Emmareetta"

Ei kommentteja: