27.2.2009

Kuinkas sitten kävikään?

Ihminen. Henkilö. Olento. Joku jota en tuntenut pitkään, kuitenkin tarpeeksi ollakseni shokissa. Auto-onnettomuus. Rikkoutuvan läsin helinä. Kirkaisut. Musertuva pelti. Taittuvat luut. Verta. Kuolema.

Siitä on jo muutama päivä, mutta vasta nyt iski käsitys siitä mitä on tapahtunut. Sitä elämää ei enää ole

"So tonight I'll sing
a song to all my friends.
Also to those we won't be seeing again.
To those I knew and those I still adore
and I want to see once more."
-Jean-Jacques Burnel

24.2.2009

Pois Babylonista

Näkemys on sellainen asia, että sitä tuppaa olemaan kun vasta kun on iätön tai kaksi tuhatta vuotta vanha. Iättömyys antaa perspektiiviä. 2000 vuotta vanhana ylimääräinen vuosi lukiota on täysin samantekevä. Tämän takia nuorison stressi, kiire ja panostus oravanpyörään tuntuu aivan käsittämättömältä. Minulla ei ole kiire.

En ole kuitenkaan lähtenyt mukaan mihinkään hitausliikkeisiin tai vastaaviin. Tapaamani slow-ihmiset ovat, hassua kyllä stressanneet ja kiirehtineet vielä enemmän asioita, ilmeisesti ehtiäkseen tehdä asioita hitaammin. Ilmeisesti olen enemmän irti Babylonista kuin moni muu, sillä tunnen vain yhden joka arvostaa ystäviä yhtä korkealle kuin minä. Meiltä löytyy aina sikarit, gin-tonicit ja yösijat, ja kaikkein tärkeimpänä, aikaa tarjottavaksi. Jos ajankohta on epävarma siitä tulee varma kun kysytään.

Kun emme ole tekemisissä jonkun kanssa niin harvemmin siinä on kyse rahasta tai kiireestä. Yleensä ne ovat kehno selityksiä, sillä rahaa ja aikaa löytyy jos sitä todella tahtoo. Vanhan mafiasananlaskun mukaan niistä ei ole hirveämmin väliä, sillä rehellisyys ei ole pienet kolikot ja setelit.

18.2.2009

Tähtiakatemia

En ole jostain syystä julkaissut tätä täällä aiemmin. Ei ole kyllä erityisen laadukas. Valmiin idean pohjalta kirjoitin. Tässä myös esiintyvät yleisimmät ongelmani: lause kerrallaan kirjoittaminen sekä viimeistelyn ja oikoluvun puute. Jäänsilta on sentään edes oikoluettu. Siitä voisi myös tulla melko hyvä uudelleen kirjoituksen jälkeen, ideoita aina palaa kirjoituksen jälkeen mieleen. Tosin kuukauden päästä pidän sitä liian heikkoarvoisena kehitelläkseni sitä eteenpäin. Varsinkin kun ei siitä mitään hyödy.

Tästäkin saisi pidempäja viimeistellympänä ihan Portti-tasoista kamaa. Lystikäs yksityiskohta, novellissa mainittu it-konsultti on eräs tosi maailman ihminen.

Tähtiakatemia

Wonder if he'll ever know
He's in the best selling show.
Is there life on Mars?

David Bowie – Life on Mars


”Maksim, 29 %, Vera, 16 %, Yakov, 17 %, Ivan, 8 %, Galina, 30 %. Olemme pahoillamme Galina, hyvästi”, Metallinen ääni lakkasi puhumasta ja kilpailijoiden moniruutuun heijastui kuva tyhjyyteen putoavasta Galinasta. Muutaman minuutin kuluttua kaukana maassa miljoonat ihmiset sammuttaisivat televisiovastaanottimensa.

Yakov ryysti rauhallisesti votkaansa. Hänen lisäksi moduulissa oli Maksim, 31 vuotias insinööri ja Vera, 24 vuotias sairaanhoitaja. Kuusi viikkoa sitten heitä oli ollut aluksella kymmenen: Maksim, Vera, Yakov, Ivan, Galina, Yulia, Mark, Nina, Anna ja Vadim. He olivat Tähtiakatemian tähdet. Heille kaikille oltiin luvattiin avaruuslento Marsiin, ja kilpailun voittajalle avaruuslento Marsista Maahan.

Ensimmäinen viikko oli ollut helpoin. He pitivät itseään sankareina, matkasivathan he avaruuden halki kohti Marsia. Kaiken lisäksi Ivan, Yakovin vanha armeija kaveri Tšetšenian ajoilta oli myös aluksella. Ketään ei myöskään näyttänyt häiritsevän kun ensimmäisessä ilmalukosta ammuttiin avaruuteen kuivakas it-konsultti Mark.

Toisella viikolla pelin henki muuttui kun kilpailijat joutuivat katsomaan kuinka joukon ilopilleri Anna putosi hysteerisenä nyyttinä pimeyteen. Sitten Vadim, Yulia, Nina ja viimeisimpänä Galina.

Ivan asteli moduuliin nauraen votkatölkki kädessään: ”Minä tiesin että se olisi Galina. Minä tiesin. Täytyy myöntää, hän oli kaunis ja mukava”, Ivan piti dramaattisen tauon ottaessaan pillin tölkkiinsä, ”ja henkisiltä lahjoiltaan kuin leivänpaahdin!” Yakov ja Ivan purskahtivat nauruun. Maksim tarttui votkatölkkiin ja paiskasi sen kohti Ivania. Ivan kuitenkin torjui tölkin ja se jäi miehen eteen leijumaan. Maksim käveli ulos oleskelumoduulista Vera perässään.

Yakov ja Ivan eivät välittäneet moisesta pikkumaisuudesta, humala aiheutti draamaa ja draama piti heidät hengissä.

”Mitä minä sanoin, elämässä ei pärjää jos ei osaa ottaa iloa irti”, Ivan sanoi teennäisen hilpeästi. Kymmenen minuuttia sitten Vera oli äänestetty heikoimmaksi lenkiksi. Aluksella oli enää Yakolev ja Ivan. ”Viikko”, totesi Yakolev, ”No kukapa täällä olisi enää halunnut ollakaan kun votkakin loppui.” ”Niin,” vastasi Ivan. Miehet eivät katsoneet toisiaan silmiin. ”Se on joko sinä”, Ivan aloitti, ”Tai minä”, Yakolev lopetti.

Miehet istuivat ja odottivat. ”Me selvittiin Tšetšeniasta, me selvitään tästäkin,” Ivan sanoi pukuunsa radioon. ”Niin”, vastasi Yakolev. Alus tärähti laskeutuessaan Marsin pinnalle. ”Ivan.” ”Mitä?” ”Jos lainaat Armstrongia niin mä hakkaan sut.” ”Ok” Nauru katkesi ilmalukon oven auetessa suhahtaen. Miehet astelivat Marsin pinnalle.

”Ensimmäistä kertaa punaisella planeetalla”, lausui Yakolev. ”Ja toivottavasti myös viimeistä”, Jatkoi Ivan. Hitaasti avaruuspukuihin pukeutuneet miehet kävelivät kohti televisiokameroita. Niiden viereen oli sijoitettu moniruutu missä komeili molempien nimet. Hitaasti kiihtyvällä vauhdilla nimien alla olevat numerot alkoivat kasvaa kunnes pysähtyivät: Ivan, 31 prosenttia ja Yakolev 69 prosenttia.

”Onnittelumme Ivan, voit nyt palata alukseen”, kuului radiosta. Ivan heilautti kättään kameroille sekä Yakoleville, kääntyi ja astui kohti alusta. Samalla hetkellä Ivanin puvun ilmaletkut repeytyivät ja Ivan kaatui punaiselle hiekalle. Yakolev ryntäsi Ivanin luo ja alkoi vetää tätä kohti alusta. Painavasta puvusta huolimatta hän sai Ivanin liikkeelle. Matkaa oli vain kymmenen metriä, he selviytyisivät.

”Mitä te oikein teette? Menkää alukseen”, kuului käsky radiosta. Yakolev ei välittänyt, vaan veti Ivania perässään pitkin Marsin punaista hiekkaa. Kahdeksan metriä. Seitsemän ja puoli. ”Rikotte sääntöjä!”, kuului radiosta. Samassa aluksen ilmalukko sulkeutui. Maanpinta alkoi tärähdellä kun valkea alus käynnisti moottoreitaan.

Kaukana Maassa miljoonat ihmiset katselivat vielä hetken, ennen television sammuttamista, kuinka Blue Danube-valssin tahdissa kamera hitaasti etääntyi Marsin pinnalle jääneestä kaksikosta.

11.2.2009

Jäänsilta osa 3

Jatkoa Jäänsillalle.

Savun täyttämässä tornikammiossaan Linnanherra makasi divaanilla ja tuijotti lasittunein silmin kattoon. Ovelta kuului koputus mutta Linnanherra ei reagoinut. Hetken päästä joku koputti uudelleen ja Sitriina astui sisään.

"Emma, Reetta?", kuiskasi Linnanherra kääntyessään kohtaamaan tulijan.
"Emmareetta?", kysyi Sitriina. Savun keskellä makaava Linnanherra ei näyttänyt läheskään yhtä uhkaavalta kuin haarniskoineen valtaistuimella.
Linnanherra tarkensi katsettaan: "Arvon vieras, mitä asiaa?"
"Teitä ehkä kiinnostaa että Jäänsilta etenee. Teidän pitäisi nähdä perustukset tuosta ikkunasta."
"Vainiin." Linnanherra sanoi ja imaisi vesipiippuaan. Huomattuaan keskustelun olevan ohi Sitriina kääntyi lähteäkseen mutta Linnanherra jatkoi: "Sinä tulet kaukaa."
"Niin."
"Kerrohan minulle, tapasitko koskaan Ryynästä?"
"Ei, kertomanne nimi on täysin vieras minulle."
"Vainiin. Minua väsyttää, lähtekää."

Myöhemmin Sitriina hämmästyi kun Linnanherra kutsui hänet kanssaan päivälliselle. Jäänsillan aloittamisesta lähtien Linnanherra oli entistä enemmän vetäytynyt omiin oloihinsa ja Sitriina oli ruokaillut yksin.

Tällä kertaa pöydät oli katettu suureen saliin. Herkkuja oli monenlaisia: turskanmaksalla ja luuytimellä täytettyjä pasteijoita, kamelia kermakastikkeessa, lohikakkuja, salvialla maustettua kananpoikaa ja tällä kertaa tarjolla oli myös kasvisruokaa: juustolla ja valkosipulilla täytettyjä herkkusieniä, hernemuhennosta ja hunajaporkkanoita ja sahramilla maustettua parsaa puhumattakaan erilaisista viineistä.

Sitriina katsoi kukkuroillaan olevia pöytiä silmät ammollaan. "Jäänsillan kunniaksi", virkkoi Linnanherra. "Mutta ruokaa on pienelle armeijalle ja meitä vain kaksi."
"Linnanherran hovissa juhlat eivät ole juhlijoista kiinni. Enkä minä turhaan omista näiden läänien maaorjia."

Sitriina kertoi tietoja Jäänsillan edistymisestä mutta toisen ruokalajin kohdalla hän arastellen kysyi: "Kuka on Ryynänen?"
"Ryynänen on minun veljeni", Linnanherra käsi puristui tiukemmin pikarin ympärille, "Vuosia sitten minä lähetin hänet etsimään luvattua maata."
"Luvattua maata?" Sitriina alkoi kiinnostua.
"Niin. Luvattua maata. Merten takaista maata jossa aurinko lämmittää vuodet läpeensä koskaan sammumatta, maata missä ruoho on aina vihreää ja-ei!"
Linnanherra paiskasi pikarin lattialle: "Meidät on petetty! Veljeni ei koskaan palannut. Hän on löytänyt tiensä sinne muttei palannut tai sitten hän piileksii jossain kaukaisen rannikonkaupungeissa kooten armeijaa jolla valloittaa maani! Vartijat! Salamurhaajat! Kuulkaa kaikki minä haluan tuon miehen hengiltä!"

Linnanherra oli huutaessaan noussut seisomaan ja vihan laantuessa laskeutui raskaasti tuolilleen.
"Matkat ovat pitkiä ja vaarallisia. Ehkä hän ei löytänyt etsimäänsä tai ehkä hän kuoli." Sitriina yritti ääni hivenen vapisten.
"Minun sukuni ei sammu! Kukaan ei tapa minun veljeäni! Ateria on päättynyt." Linnanherra totesi ja marssi huoneesta rengashaarniska kilisten.

Myöhemmin Sitriina kysyi Raittiilta Linnanherran veljestä saadakseen vain tylyn mutta ynseän vastauksen: "Linnanherra lähetti hänet vuosia sitten etsimään luvattua maata, siinä kaikki.

Siamilaiskissa raapaisi maassa makaavaa, suurta ja mustaa koiraa. Koira ei edes raottanut silmiään. Huoneessa oli täysin hiljaista, mutta sitten kissa raapaisi koiraan uudelleen. Koira avasi silmänsä, muttei tehnyt elettäkään kohti härnäävää kissaa. Kissa hypähti eteenpäin ja sylkäisi koti koiraa. Koira tuijotti kissaa suoraan silmiin.

Hitain tassutteluin siamilaiskissa perääntyi ja sähähti. Koira nousi pystyyn ja murisi matalalla kurkkuäänellä. Kissa kissan karvat nousivat pystyyn. Se pinkaisi huoneen verhoihin. Koira haisteli ilmaa ja raskain askelin se alkoi kiertää pitkin huonetta.

Ilma väreili kissa ympärillä. Se sähisi ja hyppi verhotangon päällä. Koira ampaisi syöksyyn. Verhot repeytyivät ja verhotanko putosi kolisten alas. Huoneen seinät alkoivat lähestyä ja ovi sulkeutui kolahtaen. Linnanherra heräsi.

Suitsukkeiden lempeä tuoksu väreili ilmassa mutta siitä huolimatta hän pystynyt enää nukahtamaan. Uni oli tuntunut olevan niin lähellä. Se oli sitonut itseensä eikä hän ollut päässyt pois. Kuin huomaamatta Linnanherran huulien välistä suhahti yksi, lähes äänetön sana: "Emmareetta"

6.2.2009

Konstrasteja

Historian tunnilla puhuttiin YK:sta ja mutkan kautta esille nousi Eddie Cochranin Summertime blues (Kesäduuni blues). Päätin kuunnella muutaman muunkin käännösbiisin alkuperäisen version. Biisin nimi pysyi samana mutta juutalaiset ohjasivat aina uuden esittäjän luo Eddie Cochran > Elvis > U2 > Sid Vicious. Tämä herätti lystikkyyttä melkoisesti, vaikka Elviksen biisi olikin eri.

Tästä se alkoi:


...ja tähän päädyttiin:


Niin, se Jäänsilta tulee sitten kun joku oikolukee.