17.7.2006

Teutonien ristiretki Puola-Liettuan tilkkutäkkiä vastaan

Kukkula numero x

Jonkin sorttinen epätoivo oli jo vallannut urheat teutonit. Yhdeksänkymmenenviiden miehen voimalla pitäisi vallata kukkula jota puolustamassa olisi ainakin sataviisikymmentä puolalaista. Sodanjohdon käskyt kävivät yhä käsittämättömiksi.

Toivottamalta tuntunut taistelu ei kuitenkaan estänyt vitsailua, heitettiin monenmoista juttua pakanoiden taistelutaidoista ja muusta. Vasta katajien ja kuusten seassa alkanut kapuaminen vaihtoi vitsailun kiroiluksi. Haarniskan paino tuntui kaksinkertaistuvan ryteikön läpi rämpiessä.

Jonkin matkaa kavuttuamme tiedustelija ilmoittaa vihollisista vasemmalla. Oikeasta laidasta lähtee käskytyshuuto joka kulkee joukkojen läpi kunnes muodostelmaan on asetuttu. Sitten kipuaminen taas jatkuu.

Nyt mekin näemme pienen tiedusteluosaston joka lähtee juoksemaan kukkulan laelle heti meidät nähdessään. Kuri pitää eikä kukaan lähde yksinään perään. Muutaman askeleen jälkeen ensimmäinen nuoli lentää kohti. Kukkulan laelle on suora näkö-yhteys, jälleen pieni pelko saa vallan. Olisiko tämä taistelu viimeiseni? Olisiko se ensimmäinen lyönti vai takaa ammuttu nuoli?
Onneksi pakanatkaan eivät näytä kolmen hävityn taistelun jäljiltä kovin urheilta.

"YLI VAAN!" huutaa maahinkaiskaartin komentaja. Kapuamme niin nopeasti kuin mahdollista jousimiestemme harventaessa vastustajien rivistöä. Meidän on mentävä oikealta läpi eli sitten myös mennään, epävarmuus on kadonnut. Hilparini kanssa pysyttelen kahden kilpimiehen takana ja valmiina tönimään heitä eteenpäin. Huudan: "Vasen jää!", mutta sitten ollaankin jo taistelukosketuksessa.

Iskuja satelee ympärilläni. Nostan hilpariani ja lyön ja lyön loputtomalta tuntuvaan massaan. Edes kypärään osunut keihään pisto ei hidasta, kilpimieheni torjuvat loput. Lyön. Pistän. Jokaisen tappetun vastustajan paikan ottaa toinen. Ja taas toinen. Se on vain yhtä suurta massaa jonne voi lyödä.

Lopulta vastustajien määrä vähenee ja loput pakenevat vain saadakseen lyönnin selkäänsä. Taistelu on ohi, kukkula on meidän. Kaartimme sai kahdenjoukko-osaston liput ja puola-liettuan sotalipun, eikä muillakaan mennyt huonommin. Kaartin tappiotkin vain neljä miestä, aivan uskomatonta.

"This is where we make our last stand!"

Tällä kertaa meitä on seitsemän enemmän kuin aikaisemmin. Hiekkaisen kentän toisella puolella oleva Puola-Liettuan armeija ei siltikään näytä yhtään pienemmältä, kaikki miehet rivissä se näyttää entistäkin uhkaavammalta.

Taistelukenttä tuntuu hajoavan huutoon sotalippujen juostessa armeijoiden edestä. Sen jälkeen laskeutuu hiljaisuus.

Hiljaisuudessa muodostimme kolmion. Ainoa toivomme olisi vain pitää muodostelma melkein kaksinkertaista ylivoimaa vastaan. Kaksi parasta soturiamme käveli tyynesti vihollisarmeijan eteen. Emme kuulleet mitä he huusivat mutta lopuksi he heittivät aseensa vastustajille ja kävelivät takaisin.

Ärsytetty vihollisarmeija lähtee liikkelle. Ensimmäiset nuolet kimpoavat vaarattomasti kilvistämme. Yksi kuitenkin vie vieressäni olleen keihään. Toinen taas osuu kypärääni.

"Linja pitää!" huudetaan kuin yhdestä suusta ja pakanat iskevät ensimmäisen kokeilevan hyökkäyksensä. Vedän hilparillani kilpiä ja aseita alas keihäiden pistäessä. Muutama puolalainen kaatuu. Linja perääntyy meidän keihäittemme tieltä. "Oikea pettää!" Kuuluu samalla ja ennen viimeisen tavun loppua rynnäköimme sotauhuudon kera kohti vihollista.

Seuraan toveriani ja lyön, lävistän ja tapan hilparillani kunnes huomaan seisovani yksin linjan takana, edessäni vain yksittäisiä vastustajia. Seisomme paikallamme ja katselemme kaikki toisiamme hitaasti silmiin, joku ei kävelisi pois.
Ensimmäinen miekkamies lyö kangaspanssarini hihan irti ennen kuin päänsä lentää metrien päähän. Jatkan lyöntiä keihäsmiehen käteen. Joudun perääntymään raivoisasti lyöden kolmen miekan alta. Ehdin erottamaan liikettä oikealla ennen kuin keihäs kulkee pääni läpi.

Huhu kertoo kuitenkin että sadastaviidestäkymmenestä vain kaksikymmentä käveli takaisin kunnian kentältä, ilman sotalippua.

"Run Forest, run!"

Tämä olisi loppu. Oli kuuma ja jokainen tiesi kuolevansa. Kaikki jännitys ja vitsailu oli kadonnut. Oli selvää mitä tulisi tapahtumaan. Raskaasti haarniskoidulla armeijallamme ei olisi mitään mahdollisuutta alivoimaisena lyödä Puolan kevyempää varustusta metsässä. Kuinka meidän olisi mahdollista pitää kolmea strategisesti merkittävää pistettä hallussamme kun pakanat voisivat jakaa armeijansa kahteen osastoon joista kumpi tahansa voisi lyödä meidät niin että henkiin jääneillä ei olisi enää mahdollisuuksia?

Sillä ei ollut väliä. Me tappaisimme ne. Niin saatanan monta kertaa kuin olisi pakko.

Marssimme ensimmäiselle pisteelle joka oli metsän läpi kulkevalla tiellä. Sitten vain odotimme kuumuudessa. Jalat olivat täynnä rakkoja ja haarniska hiersi hartioita.

Jonkin ajan kulutta tielle marssi muutama joukko-osasto. Odotimme hiljaisuudessa, huhujen mukaan selustaamme oltiin kierretty. Se ei meitä häirinnyt tehdessämme selvää tielle eksyneestä kohortista.

Nyt meidät komennettiin valtaamaan kukkulaa, se oli ainoa vaihtoehtomme. Peräännyimme muutaman sataa metriä ja kiipesimme hiljaa kukkulan laelle. Yllätysetu olisi puolellamme, sijaintimme olisi puolalaisille täysi arvoitus, me päättäisimme taistelupaikan.

Matalina etenimme ja keihäsosaston joutuessa taisteluun teimme rynnäkön sivustaan. Taistelu oli lyhyt. Viholliset pakenivat, yksinäiset sankarit teurastetiin armotta. Taistelu oli kallis myös teutoneille, meitä oli enää enää kaksikymmentä, suurimmalla osalla keihäät eikä yhtään kilpiä. Vahvistusjoukoista ei ollut tietoakaan.

Puola-Liettua kokosi joukkonsa uudelleen muodostaen puoli-kaaren ympärillemme. Metsä oli aivan täynnä pakanoita, kahdeksan yhtä vastaan.
"Me kuolemme nyt mutta lippu juokse!". Sitten puolalaisia tuli kaikkialta. Kaartin sankariteot eivä jäisi kuitenkaan unohduksiin, lippu pelastui.

Sotahuudossa olin viikonlopun. Ja kyllä oli mahtavaa. Järjestäjät ja osallistujat olivat todella panostaneet tapahtumaan. Saunat, vessat, ruokahuolto, tanssit, aseet ja varusteet. Kaikki oli laatua. Ja ihmisillä oli vielä pirun kivaa. Hauskempaa oli kuin viime vuonna, maahinkaiskaarti jäi vaan tälläkin kertaa toiseksi.

16.7.2006

Pakka sekaisin

Kömmi henkiin

Katsoin shufflen loppuun tällä viikolla. Alunperin odotukseni eivät olleet kovin korkealla, kuulemma hieman saman tyylinen kuin Love Hina, mutta vähemmän huumoria. Ensimmäiset jaksot olivatkin sitä "ARGH!"-pöydän hakkausta, tämähän on juuri tätä.

Puolivälissä kiinnostus nousi pirusti. Sarjaan alkoi tulla jotain järkeä ja ihmiset eivät poukkoilleet ympäriinsä. Synkkyyttä rupesi tässä vaiheessa ilmenemään (Sori vaan) Primulan ja muiden ihmisten sairastellessa. Sinä yönä menin nukkumaan kuudelta ja odotin innoissani seuraavaa jaksoa. Kaede-osuus olikin laatua.

Loppu oli vieläpä järkevä. Kaikki sujui niin kuin asioiden kuuluukiin, kasvoivat aikuisiksi. Viimeinen jakso ylttyi jopa melkein, hmm no enpä tiedä oikeastaan mitä paremmaksi, se vain vetosi.

Shuffle oli mukava virkistys "ranskalaiseen-taideanime"-linjaukseen. Paranoia Agent ja Serial Experiment Lain olivat aivan huippuja mutta niissä meinasi hajota pää. Love Hina taas on manga. Susiprikaatti oli taas aivan järjetön, paljon parempi kuin Metropolis jossa ei oikeastaan ollut muuta kuin se maailma.

Minä olen niitä oman sukupolveni elitistipaskoja jotka ovat aloittaneet aina asioiden edeltä. Aina tulee se tynnyrissä asumistunne kun huomaa ihmisten käyttävän lyhenteitä "Lol" ja "omg" joita on itse käyttänyt tietokone maailmassa vuosia. Tai huomata että: "Hei, mitä helvettiä? Ihmiset lukevat japanilaista sarjakuvaa? Sitä saa siis jo kaupoista helposti? Laatua.". Stam1nan kanssa kävi samoin Toistaalta on kivaa että asioista tulee suosittuja ja helposti saatavia, mutta lähtihän Guevarakin ensimmäisen vallankumouksen jälkeen tekemään seuraavaa.

Nyt kysyt mitä olen lukenut. Lähinnä Gekigaa ja Shojoa. Tietenkin hieman Seinenia ja muuta mutta nuo ovat päätyypit. Kaikki laadukkaat merkkiteokset tulisi kahlata läpi, Lone Wolf & Club... Toisin sanoen oman genrensa parhaita tai eniten julkisuutta saaneet, elistinä taas se kaikki paska mikä jaa huomiotta ja mitä on mahdotonta saada.

Tulipa tuosta mieleen että nyt kun Akiran suomentamista on alettu jatkaa (Viime ajoitus taisi olla hieman pielessä) niin jostain syystä Kiuruveden kirjasto on ehtinyt hommata ne jo hyllyynsä, kun taas Jyväskylässä niitä vasta "hankitaan". Ainiinjoo, tietoja Eaglen (The making of an Asian-American President) jatko-osista otan mieluusti vastaan.

Ero japanilaisen ja amerikkalaisen sarjakuvan välillä ei ole piirustustyyli vaan koneisto. Mikki Hiiri ja Aku Ankka ovat Walt Disney-yhtiön omistamia, vaikka alkuperäiset tekijät ovat kauan sitten kuolleet niin sarjoja tulee koko ajan lisää. Luonnollisesti tämän takia minkäänlaiset muutokset eivät ole mahdollisia. Kehää kuljetaan aina. Sandman taas on aivan päinvastainen.

Japanissa taas tehtään pitkiä tarinoita jotka oikeasti tarinan. Eagle alkaa tietystä pisteestä ja päättyy joko voittoon tai häviöön. Sitten se on loppu. Hahmot on luotu tarinaaa varten, tai toisinpäin, niillä on elämä, ne muuttuvat. Jos Love Hina olisi amerikkalainen sen teko jatkuisi edelleen, se on rakenteeltaan kehämäinen mutta japanissapa se tehtiin loppuun.

Keski-eurooppa on tässä kohtaa mielenkiintoinen. Piko ja Fantasio, Lucky Luke jne... Melkein kaikkien tekoa jatketaan (Hergea ja muutamia muita.). Ovathan ne rakenteeltaan sellaisia että niitä voi tehdä loputtomasti, mutta kyllä se on hienoa että Niilo Pielinen ja Tintti loppuivat kun tekijät kuolivat. Ei uusia Lucky Lukeja ja Asterixeja kestä (Nojaa uudet Asterixit ovat hauskoja edelleen mutta eivät historiallisesti).

Sumsassa (Suomalainen sarjakuva) esim: Praedorissa on kirjoitettu tarinan loppu, mutta albumeja on oletettavasti tulossa vielä. Sumsassa on yllättävän paljon kuitenkin strippi-sarjoja, paljon enemmän kuin pitkiä yhtenäisiä tarinoita. B.Virtanen, Pieniä julmia tarinoita, Wiivi ja Wagner jne.... Onko näiden arkipäivää kuvaava, välillä masentavankin realistisesti laajempia markkinoita?

Sumsaa on oikeastaan vähän, käännöksi löytyy aina yhtä kotimaista kohti kymmenittäin. Hienoimmat teokset jäävät usein vähälle huomiolle koska niille ei löydy kustantajaa. Onneksi on asioita kuten Kurpitsa albumit ja Kemin sarjakuvamessut. Fakta on kuitenkin se että suomessa sarjakuvan tekijöillä on melko kehnot olot.

Poikkeuksia löytyy aina ja kaikkialta, siitä on turha valittaa.