11.5.2009

Huolettoman veitikan päiväkirja

Hetki jota monet ovat odottaneet, ja vielä useammat pelänneet. Huolettoman veitikan päiväkirjan julkaisu. Nämä muotoilut tosin eivät ole ihan optimaaliset, 1,5 rivivälillä olisi helpompaa lukea. Viittaukset todellisuuteen ovat sattumaa.


Huolettoman veitikan päiväkirja


Heräsin. Katsoin silmiin vaunusiivoojaa, joka oli juuri ravistellut minut hereille.
-Häh?
Pyörittelin silmiäni.
-Pääteasema
-Mis mää sit olen?
-Lahdessa.

Ei hyvältä näyttänyt. Päätä särki ja muutenkin sekava olo. Jostain oli lähdetty jossain vaiheessa jonnekin, mutta milloin ja kenen kanssa. Muistin vain tupakkavaunussa viskin voimin selittäneeni kyllästymiseen asti ranskalaiselle taiteilijalle Suomen politiikkaa englanniksi.

Laahustin ulos junasta asemalaiturille. Edessä avautuva kaupunki näytti autiommalta kuin Kouvola. Liikennevalojen lisäksi kaduilla ei näkynyt minkäänlaista elämää ja kylmä tuuli tuiversi. Menin puhelinkopin suojiin inventoimaan omaisuuteni. Lompakko löytyi, mutta rahaa ei ollut muutamaa kolikkoa enempää, kortisto oli sentään mukana.

Päätin soittaa kotiin ja selvittää tilannetta. Asia oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, puhelinkoppi nimittäin ei täyttänyt määritelmäänsä tai ainakaan direktiivejä. Härpäke eihyväksynyt kolikoita, vaan kirkkaat tarrat muistuttivat ahkerasti puhelinkortin tarpeesta ja huumeiden vaaroista. Edes puhelinluuri ei ollut fyysisessä yhteydessä muuhun puhelimeen

Ulkona sää ei ollut parantunut, mutta lähellä näkyi DNA-kaupan mainoskilpi, kaiken järjen mukaan sieltä saisi puhelinkortteja. Puoti oli pieni huone ja tiski, jonka takana istui vapunjälkeistä teekkaria muistuttava myyjä.

-Puhelinkorttia?
-Valitettavasti en voi auttaa, on vain kännyköitä.
-Myönnyn, yksi kännykkä.
-No sehän järjestyy. Mutta millainen kännykkä sitten olisi mielessä?
-Sellainen jolla voi heti soittaa.
-Se onnistuu kätevällä prepaid-liittymällä.
Myyjä poimi tiskin alta puhelimen. Ojensin hänelle pankkikorttini ja myyjä vilautti sitä kassakoneelle.
-Hmm, tämä ei kyllä nyt oikein toimi.
Myyjä pyöritteli punaisia silmiään.
-Ei vieläkään.
-No siinä tapauksessa, ojentakaa puhelinluettelo.
-No sehän järjestyy.

Myyjä paukautti luettelon tiskille. Pikalainoja tarjoava yritys löytyi nopeasti. Otin testimielessä kännykkäni ja tekstasin sillä itselleni saman tien pari sataa euroa lisää käyttövaraa.

-Kokeillaanpa taas.

Rahaa ja puhelin, mitä muuta sitä ihminen muka tarvitsisi? Nälkä tosin alkoi tulla ja armeija marssii vatsallaan. Ruokakauppoja ei vain missään näkynyt. Vastakkaisella kadulla oli vierekkäin kolme pornokauppaa ja yksi baari. Niitä vastapäätä oli kolme baaria ja vakuutusliike. Vakuutukset eivät innostaneet, mutta olut voisi parantaa mielialaa, siispä lähimpään baariin pohtimaan tilannetta uudemman kerran.

Olutravintolassa ei ollut mitään erityisen mainittavaa, pöytiä, tuoleja ja tiski. Pubi oli luultavasti pysynyt samanlaisena 80-luvulta lähtien, ainakin nurkassa oleva jukeboksi oli siltä vuosikymmeneltä, ja keskikaljaa lipittävät lihavat, keski-ikäiset miehet olivat päässeet Saimaa-ilmiön aikoihin kanta-asiakkaiksi.

Nurkkapöydässä istuva armeijan vihreään lomapukuun pukeutunut kalju mies näytti oudon tutulta. Oluella on tapana irrottaa kielenkannat, joten liityin seuraan:

-No Terve.
-No terve.
Ei noista etuhampaista voinut erehtyä, sehän oli serkkuni.
-Mitä ihmettä sinä teet Lahdessa?
-Juon kalijaa, entä sinä?
-Kohta sitä samaa.
-Hienoa, käyn hakemassa.

Serkkupoika, nimeltään Ratamo, palasi pian kahden oluttuopin kanssa.
-Rahat on loppu. Löytyi vain 20 markan seteli ja Sampopankin electron.
-20 markan seteli? Aikamoinen saavutus siihen nähden, että olit silloin vielä siviilissä.
-Jeh. Pois pitäisi kuitenkin päästä, et viitsisi lainata?
-Hädässä ystävä ja velassa suku tunnetaan.

Kaivoin lompakkoni esiin. Serkkuni avasi omansa ja pöydälle putosi röykkiö suttupaperia ja kuitteja.

-Eihän täällä ole enää pankkikorttiakaan!
-Toveri, älä huoli. Minulla on kännykkä.
Ojensin puhelimen Ratamolle.
-Soitanpa pankkiin ja kuoletan kortin saman tien.
Joimme oluet ja hain toiset.
-Mitä sinä oikein teet Lahdessa?
-Nukuin aseman ohi.
-Tuttu juttu.
-Turha sitä on stressata, sain huomiseksi lomaa kirjoituksia varten.
-Ylioppilaskirjoituksia?
-Jep.
-Hitto, nehän on myös minulla. Nyt olisi varmaan hyvä aika lähteä baariin-eikun siis junaan pohtimaan tilannetta.
-Juostaanko?

Lipunmyynti oli jo kiinni, mutta asemataulusta näimme viimeisen junan lähteneen tunti sitten. Lisäksi se olisi kiertänyt Kouvolan kautta.

-Ei sille mitään sitten voi, totesin.
-Jeh.
-Nyt kun kerta Lahdessa ollaan, niin pitäisi varmaan ottaa ilo irti. Tunnetaanko tyttöjä tai museoita?
-Lahdesta? Ei-Eikun, se yksi tyttö rakkauden kesältä 2006. Minulla on sen numero varmaan edelleen lompakossa.

Annoin puhelimeni Ratamolle ja toivoin parasta. Aika kului kuin Huuliharppukostajassa, mutta viimeinen serkkuni ilme kirkastui sitruunamaiseen hymyyn.

-Moi, Ratamo täällä. Häh? Miten niin et muista. Ei, ei se kasvi eikä edes Jyrki vaan, minä, mutta älä huoli en tyrki. Dodi, sellaista vaan että asutko edelleen Lahdessa? No hieno homma, mekin ollaan Lahdessa. Ketkä me? Öh. Siis minä ja minun toispuoleinen serkku. Ollaan täällä asemalla, että et miten olisi, haluatko pelastaa meidät pahalta? Arvostan.
-Homma taisi mennä putkeen?
-Paremmin kuin me uraputkeen. Tulee hakemaan meitä ja käski olla menemättä minnekään tai räjäyttämästä pankkia.
-Kestääkö pitkään?
-Lähemmäs puoltatuntia.
-Hmm, minulla on täällä jossain taskussa varmaan toscanolainen sikari, ei sinulta löytyisi viskiä? Otin taskustani kärsineen, lähes mustan pötkylän.

Aika kului rattoisasti sikaria poltellen. Pilvet leijuivat taivaanrannassa ja aina välillä asemalamppujen loisteessa ohut savukiehkura nousi hiljalleen ylöspäin. Sitten näimme kauempaa lähestyvän tytön. Ensimmäisen koko Lahdessa, jos siivoojaa ei lasketa. Toisin kuin siivooja, tämä tyttö oli perin sievä, pitkät vaaleat hiukset, siniset silmät ja tyylikäs merenvihreä takki.

-Tuo se varmaan o.
-Moi, mä olen Sakariina.
-No terve, minä olen Tarvo.
-Ja sinut minä varmaan muistankin.
-En välttämättä halua tietää yksityiskohtia miksi te olette täällä, mutta.
-Ruoka olisi poppista.
-ja yöpaikkakin olisi plussaa.
-Suihkukaan ei olisi varmaan pahitteeksi.
-Ok, asia ymmärretty. Lähdetään meille. Muuten, teitä varmaan kiinnostaa että isä polttaa sikareita.
-Hmm... Sikareita polttava isä. totesimme serkkuni kanssa yhteen ääneen.
-Se on kyllä plussaa, ei ole mikään turha tyttö tämä.
-Sikareita polttavat isät ovat kyllä isiä minun makuuni.
-Kuten myös lääkärit.
-Kävellessähän ei voi syödä joten näytä tietä, meillä on appi tavattavana.

Asiat eivät kuitenkaan menneet odotetusti. Meitä ei johdatettukaan sisälle vanhaan puutaloon vaan sivustan autotallille.

-Hetkinen, mitäs peliä tämä on?
Talli olisi kuitenkin kelvannut vaikka Jeesukselle: prinsessasänky, nojatuoli, seinällä kokoomuksen vaalijulisteita ja pöydällä kirjoituskone.
-Melko keskiluokkaista. Jotain syötävää?
-Ja missä ne sikarit on?
-Tupakansavu on kaameaa. Ette polta yhtään mitään ennen kuin lähdette.
-Vainiin, no jäähyväissikari, kyllähän sekin on kokemus. Missä on vessa?
-Talossa. Pikkusiskolla on jalka poikki ja se ei muutenkaan pidä vieraista, joten älkää vittuilko sille.

Palasimme autotalliin. Ympärillämme leijui veitsellä leikattava hiljaisuus, jota leikkasi vain mahojemme kurina. Sitten sisäpuhelin soi. Sakariina vastasi.

-Moi. Täh? Täh?
Tyttö laski luurin.
-Kuulkaas pojat, teidän taitaa olla parasta lähteä.
-Ööh, mitä me ollaan nyt tehty?
-Ette te nyt kovin hyvin ole käyttäytyneet. Vessa kuulemma tulvii.

Pyörittelimme silmiämme lähes puolitoista kierrosta. Sitten purskahdimme nauruun. Sakariinan kasvot alkoivat punehtua vaarallisesti.

-Soitan jollekulle kaverille, ehkä ne voi majoittaa. Sakariina totesi työntäessään meitä ulos. Pihaan oli ilmestynyt auto, josta nousi partainen mies hivenen hämmentyneen näköisenä.
-Mitä täällä tapahtuu?
Sakariinan selitettyä tilannne isälleen tämä alkoi nauraa.
-Hei pojat, minä olen Markus, Sakariinan isä. Ottakaa tästä sikari niin ei jää paha mieli.

Sakariinan kaverikin saapui pian. Arjalaisen näköinen nainen nimeltään Laura. Hän lähti johdattamaan meitä kohti uutta auringonlaskua. Päästyämme muutaman korttelin päähän Ratamo pysähtyi.

-Hetkinen, missä minun baretti on? Taisi jäädä tuonne.
Laura palasi etsimään kadonnut barettia meidän jäädessä odottamaan.
-Mitä ihmettä oikein tungit sinne pönttöön?
Ratamo naurahti.
-Jääköön se ikuiseksi mysteeriksi.
Kymmenen minuutin päästä bussi ajoi ohi. Pian sen jälkeen Laura juoksi takaisin kiroillen. Ilman barettia.

Seuraavan bussin lähtöön oli aikaa leppoisat 50 minuuttia. Laura puhisi hyvin merkitsevään sävyyn. Serkkuni hieroi leukaansa.
-Hetkinen, minulla taitaa olla ässä hihassa.
Ratamo laittoi kätensä lomapuvunhihaan ja veti sieltä esiin baretin.
-Tadaa!
Pienen veljellisen nujakoinnin jälkeen pysäkin eteen pysähtyi corolla.
-Tarvitsetteko kjyytiä? paikallinen Sergei kysyi vahvalla korostuksella.
-Kjymmenelä eurolla keskustaan.”
Kun lopulta pääsimme perille, kello läheni yhtätoista.
-Ok, huomenna on kirjoituksia. Minä menen varmaan nyt nukkumaan. Olohuoneessa on sohvia. Tehkää miten parhaaksi näette.

Laura kavuttua yläkertaan ryöväsimme välittömästi pientä iltapalaa jääkaapista.
-Täällä on mäyräkoira karhua.
-Kalijaa! Minulla on vielä Markuksen sikari.
-Jeh, eiköhän tämä loppuyö ole nyt aika selviö.

Heräsin. Katsoin silmiin tuntematonta naista, joka oli juuri ravistellut minut hereille.
-Häh?
Pienet vieteriukot pomppivat päässäni.
-Kouluun, kirjoitukset alkaa, kiljui tyttö. Illan tapahtumat syöksyivät mieleeni.

-Jääkäri Nieminen ilmoittautuu palvelukseen. Ratamo ilmoittautui koulunaulassa rehtorille.
-Lisäksi myös sivari Lintunen.
-Mistäs tässä nyt oikein on kysymys?
-Ehkä olisi parempi että mennään, toimistoon ottamaan kupilliset kahvia, yö oli pitkä kuin tarinammekin.
Kello tikitti uhkaavasti, mutta tarpeeksi venkoiltuamme tilanne alkoi selvitä rehtorille.
-No yrittää voin järjestää, soitetaan lautakunnalle ja teidän koulujen rehtoreille.
Rehtori naputteli puhelimeen numeroita ja me maistelimme kahvia. Seuraavan ryhmän kuuntelut lähestyivät.

-Kyllä teidät tunnetaan, arvasivat toisessa päässä heti, ketkä veitikat olivat kyseessä. Lautakunta myönsi ja tarvittavat paperit tulee kohta faksilla. Oltiin muuten Kekkosen aikoihin intissä teidän rehtorin kanssa. Hieno mies.
-Samaa voisi sanoa sinusta, kyllä me sinulle samppanjat tästä hyvästä vielä tarjotaan.

Jälkeenpäin istuimme puistonpenkillä juomassa olutta.
-Ihan nappiinhan se meni.
-Ei tehnyt tiukkaakaan.
-Mitäs te nyt aiotte?
-Väsyttää, voitaisiin mennä vaikka teille nukkumaan.
-Ok.
Idea meni yllättävän helposti läpi ja palasimme Lauralle rojahtaaksemme tämän vanhempien jättikokoiseen sänkyyn.

Heräsimme raukeina.
-Hetkinen, paljonko kello on?
-Neljä kuusi.
-Perse & Käsi, tänäänhän pitää palata varuskuntaan.
-No äiti voi ehkä heittää asemalle niin ehditte.

Pakkasimme vähät tavaramme ripeästi. Lomakassin pohjalta löytyi samalla myös Ratamon pankkikortti.
-Me kyllä maksetaan äitis kaljat, mutta jos pari kymppiä voisit heittää, niin pääsisin kotiin ennen kuin koko kaupunki hajoaa.
Serkkuni nyökytteli. Laura huokasi.
-Onko teidän kanssanne aina tälläistä?
-Millaista? totesimme yhteen ääneen.

Nousimme autosta asemalla. Junan lähtöön oli muutama minuutti. Jonottamisen välttämiseksi juoksin lipunmyyntiin ja serkkuni osti omansa junamaatista. Sain lippuni ja juoksin laiturille. Serkkuani ei näkynyt missään. Konduktööri oli jo sulkemassa pikajunan ovia.

-Odottakaa, pitää päästä kyytiin.
Tungin itseni oven väliin ja kaivoin kännykkää taskuistani soittaakseni Ratamolle kunnes muistin, ettei serkullani ole puhelinta. Samassa Ratamo olikin jo junan ovella.
-Pankkikortti ei toiminut.
-Unohdit myös lomakassisi.
Konduktöörin jäätävä katse porautui takaraivoomme.
-Minne te olette menossa?
-Jyväskylään, minulla on lippukin.
-Tämä juna menee Helsinkiin. Lisäksi juna on täynnä ja tämä on ykkösluokan vaunu.
-No ei sitten varmaan auta muu kuin jäädä tänne ensimmäisen luokan vaunuun. Voit heittää meidät sitten Riihimäellä ulos.

Serkkuni viittoi kohti vaununtakaosaa.
-Istutaanko tuonne? Tuttua porukkaa varuskunnasta. Näyttäisi olevan viskiäkin matkassa.

3 kommenttia:

Claes Korpi kirjoitti...

Miikael Ratamon rappioseikkailuja. Papukaijamerkki Jyrki Kasvin hyväksikäytöstä.

Claes

Souli kirjoitti...

Liian helppoa on minun mielestä. Ärsyttää.

Miikael "Kosmos" Saaristo kirjoitti...

Meillä on aina tilanne hallussa, vaikka rahaa ei ole ja junatkin menevät.