Oli vuosi 1937. Kiinalaisupseeri katseli taivaanrantaan. Hän tiesi Japanilaisten joukkojen lähestyvän hänen perääntynyttä armeijakuntaansa kaiken aikaa. Tykistöä vetäneet hevoset olivat kuolleet väsymykseen. Upseeri komentanut ruotsalaisilta ja saksalaisilta ostetut at- ja aa-tykit puolustusasemiin, viidakon kahtia halkaisevan kukkulan läheisyyteen.
Apein mielin hän katseli armeijaansa. Saksasta ja Venäjältä ostettuja konekiväärejä, halvalla ja mahdollisimman nopeasti tuotettuja hanyang 88 kiväärejä, kymmenittäin kranaatinheittimiä ja tykkejä, muutama vickersin tankki ja kotimainen panssariauto. Upseeri tuhahti, teoriassa hän pystyisi sitomaan Japanin joukot tehokkaasti. Käytännössä ei.
Kiinalaisten kasvot olivat täynnä pelkoa, miehet olivat väsyneitä ja nälkäisiä. Heillä ei ollut kokemusta modernista sodankäynnistä. Niinä harvoina kertoina kuin tykkimiehistöt osuivat niin ammus kimposi tehottomana japanilaistenpanssareiden etupanssarista.
Toisin kuin japanilaiset, kiinalaiset eivät taistelisi kuolemaan asti, lukuun ottamatta kenraalin kaartia. Mutta mitä väliä vaikka se heittäytyisikin kiväärinperineen lähitaisteluun kun japanilaiset kantoivat katanaa?
Viidakosta kuului jyrinää, taivaalta vihellystä. Miehet heittäytyivät maahan räjähdysten halkoessa rivistöjä. Vahva hermoisimmat nousivat keskityksen loputtua asemiin mutta suurin osa jähmettyi kauhusta.
Kenraali nosti kiikarit silmilleen. Aivan oikein, moottoripyöräjoukot lähestyivät savitietä pitkin. Konekiväärit aloittivat tulituksen, tästä huolimatta japanilaiset lähestyivät. Japanilaisten vain lähetessä sotilaat alkoivat hylätä konekiväärejä, mutta tällöin kenraali komensi ratsuväen hyökkäykseen. Hyökkäykseen joka päättyi viidakon reunaan ilmestyneihin tankkeihin.
Mangá “Loveless” se tornará semestral
6 vuotta sitten
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti