Olin sitten Club Armadillon avajaisissa. Oli hienoa, eikä jatkoistakaan ole pahaa sanottavaa koska pääsin osaksi legendaa. Erityisen tyytyväinen olin kyllä Richard Milesiin, jonka ilta sujui niin oikein kuin mahdollista. Se oli kaunista. Varsinkin loppukohtaus missä bändin soittaessa viimeistä biisiää, "Hallelujah", Rick tanssi Bethin kanssa. Kaikki osui pirun hyvin kohdalleen, ja kaikki olivat juuri oikealla tavalla hieman stereotyyppisiä. Sitä paitsi sain puhua suosikkibändeistäni ja uusista stereoista.
Näin jälkeenpäin ajatellen Beth (tai siis ei Beth Bethinä) kyllä vaikutti muutenkin ihan söpöltä... Harmi vaan, että en koskaan saa tietää kuka se oli. Ehkä niin on parempi. Olisi sitä kai voinut silti tutustua. Stereot myös ajavat asiansa kohtuullisesti.
Hieman harmittaa myös se, että Santa Esmeraldan ''Don't Let Me Be Misunderstood'' ilmestyi vasta kesällä -77. Olisi sopinut hyvin teemaan, tosin ei kai se niin tarkkaa olisi ollut kun vuosi kuitenkin oli oikea. Palaan taas Richard Milesiin, oikeastaan melko hyvä tyyppi, sitä paitsi Rickillä menee/meni ihan pirun hyvin. Innoituksena toimi etäisesti Buddy Bradley.
Hauskaa oli.
Mangá “Loveless” se tornará semestral
6 vuotta sitten
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti