9.4.2008

Lamentoso

Sarjassamme väkivaltaisia tarinoita perustuen runoihin.

Lamentoso

Lattialla lojuu tyhjiä pulloja. Olen viettänyt kuukausia katsellen vanhoja elokuva mustavalkotelevisiostani. Makaan sikiöasennossa sängyllä. Pussilakana on repeytynyt. Luteet ryömivät ulos tyynyliinasta. Yritän lyödä niitä korkkiruuvilla, mutta ne liikkuvat liian nopeasti.

En mahda mitään. Luteet peittävät minut. Tunnen itseni likaiseksi. Suljen silmäni. En näe mitään, olen yksin ja luteet pureutuvat ihooni. Pian olen kaluttu puhtaaksi. Muutun hysteeriseksi. Alan itkeä. Frank Sinata laulaa yhdessä Nancyn kanssa.

Herään. Makaan lattialla. Television lumisade luo keinotekoista hohdettaan pimeään. Vieressäni lojuu vasara ja rannekello. Murskaan kellon vasaralla. Viisarit pysähtyvät ja kello on ikuisesti 02:34. Laitan stereoista soimaan Joy Divisionia ja etsin pimeästä huoneesta puhelimen. Istun nojatuoliin ja alan pyörittää numeroita. Kukaan ei vastaa.

Herään. Olen käpertynyt nojatuoliin. Olen väsynyt ja itkenyt. Ehkä kaikki palaa vielä ennalleen. Huomaan television päällä kirjan. Kävelen television luo ja sammutan sen. Se on Lilyn päiväkirja. En tiedä miksi se on minulla.

Olen lukenut päiväkirjan moneen kertaan. Se on ainoa mitä on jäljellä. Kaikki muu; Valokuvat, kirjeet on poltettu. Ehkä palautan sen tänään. On lauantai ja jossain on juhlat. Lily tulee sinne, oikeastaan hän kutsui minut sinne. Julma nainen.

Olkoon tämä vastalause. Kosto. Minä oksennan pian banaaneja. Täytyy saada persikoita. Mehujää on nopeasti syöty. Pyörryttää. Putoan lattialle ja poimin kynän jostain. Alan täyttää päiväkirjan kirjoittamattomia sivuja.

Herään. Puhelin soi. Mitä väliä kaikella oli? Oliko meillä edes mitään yhteistä. Oli. Olimme myös kauniita, kunnes hän joentörmällä iski minua stiletillä kylkeen. Melkein hukuin enkä koskaan päässyt pinnalle. Talosta minulla on kuitenkin positiivisia muistoja, ja isästä. Jakubin mielestä kaikki oli ollut odotettavissa jo pitkän aikaa.

Vastaan puhelimeen. Jakub huutaa: "Miksi puiden lehtiin on tullut vihreää!" En usko!" En muistanutkaan että olemme jälleen väleissä. Havahdun ja lasken puhelimen luurin. Täytyy lähteä pihajuhliin. Puen ylleni laivaston sinisen klubitakin ja punaisen solmion. Etsin jostain vielä viileät flanelli-housut.

Juon paljon punkkua, olenhan tullut tänne naisen takia. Ehkä virhe oli kommunikaatiossa. Luulin että hän halusi kookaburran, mutta kyse oli kai tuesta. Joku heittää minua vihreällä herkkusienellä. Jakub. Hänellä on Lenin-pinssi napinlävessä ja hän hymyilee leveästi.

Puhumme kirjallisuudesta ja politiikasta. Olemme tyytyväisiä itseemme. Meillä ei ole kiirettä vaan Unkarilaista viiniä. "Tilaisuus tekee varkaan", Jakub toteaa ja laskee pullon pöydän reunalle. Päätämme lopettaa itsesensuurin ja jättää sen kustantajille.

Olen juonut paljon. Jakub katoaa jonnekin ja jään yksin pihakeinuun. Lilyn piti saapua. Hän huijasi minua. Valehteli. Ei koskaan itkenyt. Minä jouduin hoitamaan surutyöt.

Herään. Jakub osoittaa minua ukkomauserilla. Luunpalaset lentävät ympäri pihaa ja sydänvereni valuu nurmelle. Lily saapuu ja Jakub syleilee häntä. Liikkumaton ruumiini makaa paikallaan. Minut on kukistettu.

Kyden kuin sammuttamatta jätetty metsäpalo. Yritän sammuttaa sitä viinillä mutta turhaan. Luteita alkaa taas ilmestyä. Ravistan ne pois yltäni ja kutsun kaksi upseeria retuuttamaan pariskunnan tielle. Heidät laitetaan seisomaan punatiilisen talon seinää vasten. Jakub ja Lily ovat pelkurimaisesti pettäneet isänmaansa. Oikeudenkäynti on lyhyt. Julistan tuomiot.

Nainen anoo armoa teloituskomppanian edessä. Annan anteeksi ja Lily juoksee pois. Lilyn kadottua kyynel laskeutuu leualleni. Annan tulikomennon.
Enkä enää herää.

Ei kommentteja: