26.5.2006

Skrivit

Just when I thought I was out...

Kaikki on ollut viime aikoina jotenkin usvaista, mistään ei saa mitään otetta eikä jaksa yrittää. Ei jaksa edes kuunnella musiikkia ja asiat unohtuvat. Kerrassaan harmillista ellen sanoisi. Varsinkin kirjoittaminen on sellaista mitä ei jaksaisi.

Niin, kirjoittaminen.
Minä olen aina kirjoittanut melko epätavallisesti. Ennen vanhaan siihen liittyi oleellisesti musiikki. Kirjoitin musiikin inspiroimana tai vähintään sen vaikutuksen alaisena. No, nythän minulla onkin melkein kaikki kirjaston levyt (Enkä silti kuuntele kuin niitä muutamia).
Päättelin kuitenkin että inspiraatiotekstit ovat automaattisesti surkeita. Ja suurimman osan musiikista olen jo yhdistänyt johonkin mielikuvaan.

Mitään pitkää ja juonellista en saa kovin helposti valmiiksi, se rupeaa aina näyttämään jo kerran kirjoitetulta. Tämäkin hyppii sinne ja tänne.
Pieniä dialogin pätkiä ja dramaattisia tapahtumia riittää mutta niistä ei koskaan saa mitään todellista aikaan. Siinä on ongelmana että haluan käyttää niitä joskus jossain, en jaksa säästää niitä sellaisiin teksteihin joihin ne kuuluvat vaan laitan ne satunnaisesti ensimmäiseen joka tulee mieleen.

Fiktiiviset tapahtumat ovat minusta aivan mahdottomia kirjoittaa, vaikka omani voivat sellaisilta näyttääkin. En pysty kirjoittamaan sellaista mitä en ole nähnyt tai kokenut. Etäännyttäminen on aina ollut se minun keinoni mutta jostain syystä mieleni on tylsistynyt. Ei jaksa ajatella tarpeeksi syvällisesti.

Minulla ei koskaan ole ollut aikaa tehdä mitään pitkäjänteistä. Kun aloin kirjoittaa runoja niin tein sitä tosissani. Pohdin asioita ja laitoin niihin omia kokemuksiani ja ajatuksia, kieltäen sen kuitenkin jyrkästi. Huomasin kuitenkin että runoja on helppo kirjoittaa koska ihmiset ylitulkitsevat niitä. Rupesin kirjoittamaan tuokioon massatuotannolla runoja vain sen takia koska ne olivat nopeita kirjoittaa eivätkä vaatineet mitään. Tietenkin välillä laitoin sinne niitä intohimostakin kirjoitettua, mutta nekin olivat vain keskustelua. Viestejä tietyille ihmisille jotka ymmärsivät pointin.
Uusi Kuu oli viimeinen asia joka romutti arvostukseni runoihin ja runoilijoihin.
Kirjoitan runoja edelleen, pitää koetella järjestelmän kestävyyyttä.

En edes muista montako ideaa ja kirjoittamatonta tarinaa minulla oli mielessäni puoli vuotta sitten. Kolme kuukautta sitten. Kuukausi sitten. Muistan ainoastaan yhden ja nyt se tuntuu typerältä ja epäuskottavalta. Ei jaksa edes yrittää laittaa sitä sanoiksi, pitäisi vain yöllä herätä ja tarttua kynään. Tähän blogiinkin olen miettinyt kaikenlaista sanottavaa mutta ei ole tilaisuutta kirjoittaa muistiin.

Tajusin että tämä on ollut skriva-tiedostossa jo kuukauden. Taidanpa laittaa tämän tänään. Niin, oikoluvusta en viitsi edes puhua....

Finire

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tämä oli siitä hyvä että tämä näytti taiteilijaelämästä sen eksyksissäolopuolen nii kepulaisetkin voi lukea. Kun tää on realistinen ja jummarrettava.

Miikael Saaristo kirjoitti...

Niin, huomasin että täällä on kommentteja....