Tämä on alunperin kirjoitettu yhteistyössä Vehka Hakosen kanssa joskus vuonna 2008 tai niillä main.
Anna vettä hukkuneille
Kun olin lapsi, minulla oli tapana hiipiä autotalliin katsomaan nurkassa nököttävää samovaaria. Vanhemmat väittivät, että se oli kuulunut isoäidilleni, mutta itse uskoin, että se oli ryöstetty keisariperheeltä - niin kauniisti sen hopeanhohtoinen pinta kiilsi. Samovaari näytti epätodelliselta autotallin pölyisessä hämärässä - yksinäiseltä ja hylätyltä.
Silloin tapanani oli myös viettää koko talvi kesämökillä. Naarasin idyllisestä metsälammesta aina öisin muiden nukkuessa naapureiden kuolleita lemmikki-eläimiä. Lähinnä kaneja ja mäykoiria joita rotwailerimme oli hihnasta karattuaan käynyt tappanut. En ajatellut sitä juurikaan, se oli vain harratus.
Muistan yhä, kuinka kuunvalo peilautui niiden lasittuneista katseista. En jaksanut haudata niitä - heitin jokaisen vain hellästi takaisin järveen, sellaiseen pieneen poukamaan jossa kukaan ei koskaan uinut. En minä sentään uudestaan halunnut samaa yksilöä naarata - se olisi ollut liian makaaberia.
Se kaikki kuitenkin loppui äkisti kun kuukautiseni alkoivat. En pystynyt siihen enää. Koko ajatus oksetti minua, ja minähän oksensin. Joka kuun kolmantena torstaina siihen autotallin samovaariin. Siitä jäi jälki.
Oksentaminen tuntui hetkittäin sovitusteolta, joltakin, jolla maksoin vanhoja naarausvelkoja. Vanhempani eivät sitä ymmärtäneet, ja lopulta, eräänä kohtalokkaana toukokuun sunnuntaina, he passittivat minut psykiatrille. Itkin, joskaan en fyysisesti, astuessani sisään siitä ovesta, jonka karmit tuntuivat liian kapeilta, aivan kuin olisivat aikoneet lysähtää niskaani.
Sisällä kyyneleet kääntyivät itseeni ja käänsin ne pois, selviäisin tästä. Psykiatri oli mies jonka silmäkulmassa oli pieni sininen kyynel. Se oli tatuoitu ja sai minut pelkäämään. Joka kerralla enemmän. Päätin sammuttaa itseni kuin television.
En vain löytänyt virtanappulaa. Hain ja hain, kunnes lopulta päätin hukuttaa suruni vaaleanpunaiseen shampanjaan, jota myytiin kulmakioskeissa. Sitä vain täytyi juoda kammottavia määriä, ja kerta kerralta tulin surullisemmaksi, kun tajuntani loittoni siitä, mitä joskus olin ollut, mutta en enää koskaan olisi.
Asiaa ei myöskään helpottanut se että, kuukautiseni eivät näyttäneet loppumisen merkkejä. Se ajoi minut lopullisesti henkiseen pakoputkeen, aloin lukea psykologiaa. Halusin löytää vian ja korjata sen.
Lopulta löysinkin. Vika olin minä itse.
Olin purkkiananas, lilluin omassa liemessäni.
Anna vettä hukkuneille
Kun olin lapsi, minulla oli tapana hiipiä autotalliin katsomaan nurkassa nököttävää samovaaria. Vanhemmat väittivät, että se oli kuulunut isoäidilleni, mutta itse uskoin, että se oli ryöstetty keisariperheeltä - niin kauniisti sen hopeanhohtoinen pinta kiilsi. Samovaari näytti epätodelliselta autotallin pölyisessä hämärässä - yksinäiseltä ja hylätyltä.
Silloin tapanani oli myös viettää koko talvi kesämökillä. Naarasin idyllisestä metsälammesta aina öisin muiden nukkuessa naapureiden kuolleita lemmikki-eläimiä. Lähinnä kaneja ja mäykoiria joita rotwailerimme oli hihnasta karattuaan käynyt tappanut. En ajatellut sitä juurikaan, se oli vain harratus.
Muistan yhä, kuinka kuunvalo peilautui niiden lasittuneista katseista. En jaksanut haudata niitä - heitin jokaisen vain hellästi takaisin järveen, sellaiseen pieneen poukamaan jossa kukaan ei koskaan uinut. En minä sentään uudestaan halunnut samaa yksilöä naarata - se olisi ollut liian makaaberia.
Se kaikki kuitenkin loppui äkisti kun kuukautiseni alkoivat. En pystynyt siihen enää. Koko ajatus oksetti minua, ja minähän oksensin. Joka kuun kolmantena torstaina siihen autotallin samovaariin. Siitä jäi jälki.
Oksentaminen tuntui hetkittäin sovitusteolta, joltakin, jolla maksoin vanhoja naarausvelkoja. Vanhempani eivät sitä ymmärtäneet, ja lopulta, eräänä kohtalokkaana toukokuun sunnuntaina, he passittivat minut psykiatrille. Itkin, joskaan en fyysisesti, astuessani sisään siitä ovesta, jonka karmit tuntuivat liian kapeilta, aivan kuin olisivat aikoneet lysähtää niskaani.
Sisällä kyyneleet kääntyivät itseeni ja käänsin ne pois, selviäisin tästä. Psykiatri oli mies jonka silmäkulmassa oli pieni sininen kyynel. Se oli tatuoitu ja sai minut pelkäämään. Joka kerralla enemmän. Päätin sammuttaa itseni kuin television.
En vain löytänyt virtanappulaa. Hain ja hain, kunnes lopulta päätin hukuttaa suruni vaaleanpunaiseen shampanjaan, jota myytiin kulmakioskeissa. Sitä vain täytyi juoda kammottavia määriä, ja kerta kerralta tulin surullisemmaksi, kun tajuntani loittoni siitä, mitä joskus olin ollut, mutta en enää koskaan olisi.
Asiaa ei myöskään helpottanut se että, kuukautiseni eivät näyttäneet loppumisen merkkejä. Se ajoi minut lopullisesti henkiseen pakoputkeen, aloin lukea psykologiaa. Halusin löytää vian ja korjata sen.
Lopulta löysinkin. Vika olin minä itse.
Olin purkkiananas, lilluin omassa liemessäni.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti